Keskustelija. Muuttuuko vihapuhe pian vihateoiksi? Elina Hirvosen uusi dokumentti tutkii, mitä kärjistynyt aika tekee ihmisille.

Tullaanko Suomessa näkemään lisää poliittista väkivaltaa? Elina Hirvonen tutkii tulevassa dokumentissaan vihaa, joka kohdistuu maahanmuuttajiin, puolueisiin, mediaan ja eliittiin. Hirvonen tunnetaan myös suuria aiheita käsittelevistä romaaneistaan. Oikeasti hän ei haluaisi kirjoittaa muusta kun seksistä.

Tulevan dokumenttisi nimi on Kiehumispiste. Mihin se viittaa?

Sekä Suomessa että monissa muissa Euroopan maissa ja Yhdysvalloissa kuplii tällä hetkellä syvä viha. Käsitys ihmisoikeuksista on jo muuttunut esimerkiksi Unkarissa ja Turkissa. Dokumentissa tutkimme, tapahtuuko näin pian myös Suomessa. Lisäksi nimessä on kysymys ihan konkreettisesta poliittisesta väkivallasta.

Olette kuvanneet useissa mielenosoituksissa vastaanottokeskusten läheisyydessä. Mikä niissä yllätti?

Normaalin raja on siirtynyt muutamassa vuodessa aika paljon. Mielenosoituksissa puhutaan sisällissodasta ja lietsotaan sitä. On vaikea sanoa, kuinka kaukana ne puheet ovat siitä, että joku ryhtyy väkivallan tekoihin. Oli hätkähdyttävää tajuta, että on mahdollista kiihottaa monta tuntia kansanryhmää vastaan samalla, kun poliisit vain seisovat vieressä tekemättä mitään.

Mikä tähän on johtanut?

Mielenosoituksissa seistessäni olen miettinyt, milloin viimeksi mikään poliittinen taho on käynyt puhumassa näille ihmisille. Siis mikään muu kuin sen mielenosoituksen järjestäjä. Moni osallistuja kokee oikeutettua turhautumista. He asuvat paikkakunnalla, josta kaikki on kuollut ja työpaikat ovat menneet. Tällainen näköalattomuus, pettymys ja oman voiman puute ovat hedelmällistä maaperää vihanlietsonnalle. Viha kohdistuu turvapaikanhakijoiden lisäksi eliittiin, valtamediaan ja kaikkiin valtapuolueisiin. Myös perussuomalaisiin, jotka nähdään maanpettureina.

Onko medialla syytä itsekritiikkiin?

Se on mielestäni yksinkertaistava väite. Ei ole relevanttia etsiä syyllisiä, vaan miettiä, mitä pitäisi tehdä. Ja valta-
median itseruoskinta tuntuu hassulta 
siksikin, että on hirvittävä määrä ihmisiä, jotka eivät ole pitkään aikaan seuranneet mitään valtamediaa. He lukevat kaikki uutisensa MV-lehdestä tai somesta.

Mitä pitäisi tehdä?

Kaikkien pitäisi ottaa oppia siitä mitä Joensuussa tehtiin 1990-luvulla. Siellä elettiin minikoossa vastaavaa tilannetta: oltiin neuvottomia viharikosten edessä ja epäiltiin, että poliisien omat rasistiset mielipiteet vaikuttivat asiaan. Mutta sitten poliisi laittoi oman porukkansa tiukasti kuriin ja teki yhteistyötä muiden toimijoiden, kuten oppilaitosten ja nuorisotyöntekijöiden, kanssa. He onnistuivat. Kävin jututtamassa joensuulaisia poliiseja dokumenttia varten. Heillä on juuri sitä tietoa, jota nyt pitäisi käyttää. Haluaisin lähettää hallituksemme juttelemaan näiden joensuulaisten poliisien kanssa. Ja tietysti pitäisi rakentaa siltoja ja ymmärrystä ihmisten välille. Se on elokuvan tarkoitus, aika näyttää miten onnistumme.

Miten olet viime aikoina yhdistänyt dokumentaristin ja kirjailijan työn?

Tukeudun usein toiseen kun teen toista: kaikki romaanini ovat alkaneet jostain kuvasta. Vaikka olen viime aikoina keskittynyt elokuvaan, minulla on työn alla sekä uusi lastenkirja että romaani. Romaani perustuu CMI:n irakilaissyntyisen asiantuntijan Hussein Al-Taeen perheen elämään. Olen haastatellut Husseinia, hänen äitiään ja tätiään, mutta silti minun täytyy tietysti luoda henkilöhahmojen sisäiset maailmat itse. Se on aikamoinen haaste.

Millä mielellä olet seurannut keskustelua kulttuurisesta omimisesta?

Niin, minä olen pahimman luokan omija. Mielestäni tämä on ihan älyttömän tervetullut keskustelu, joka on Suomessa vasta alussa. Mietin omimista paljon Kauimpana kuolemasta -romaanini kohdalla, jossa on afrikkalainen henkilöhahmo, Esther. Kävin asiaa läpi myös sambialaisten ystävieni kanssa. Lopulta ajattelin, että saan tehdä tämän, jos en kuvittele kirjoittavani myyttisestä afrikkalaisesta naisesta, vaan yksilöstä. Kulttuurisesta omimisesta ei 
voi luoda yleisiä sääntöjä. Jokainen teos altistuu tälle keskustelulle erikseen ja siihen pitää olla valmis.

Olet kirjailijana keskittynyt vakaviin teemoihin, kuten ilmastonmuutokseen ja terrorismiin. Mistä aiot kirjoittaa, jos nämä ongelmat joskus saadaan ratkaistua?

Seksistä! En oikeasti haluaisi kirjoittaa muusta kuin seksistä. Ja ehkä vähän rakkaudesta ja samppanjasta. Mutta kun olen alkanut tehdä töitä tiettyjen teemojen kanssa, niin niitä tulee seurattua ja sitten niihin uppoaa yhä syvemmälle. Se on sellainen kierre. Ehkä ensi kerralla kuitenkin yhdistän niihin seksiä.

Mistä haluaisit puhua haastatteluissa?

Ehkä siitä, miten ihana Claes Andersson on. Toinen huomionarvoinen juttu on professori Anu Koivusen älykkyys. Haluaisin, että tv-uutisten jälkeen näytettäisiin aina Koivusen analyysi päivän tapahtumista. ■

Vuoden huiput! Imagen popkirjoittajat listasivat vuoden 2016 mieleenpainuneimmat kulttuurikokemuksensa.

Kent lopetti tyylillä

Musiikki | Ikääntyvän rockyhtyeen jäähallikeikat ovat jo pitkään olleet kuin oopperaan menisi: puitteet ovat yhtä pöhöttyneet kuin esittäjät, koko taiteenlaji aikansa elänyt, kaikki on kuoliaaksi koreografioitua ja muotoonsa tukehtunutta. Kentin Helsingin jäähyväiskeikka kuitenkin kumosi kaiken tuon. Se esitti urastaan omannäköisensä läpileikkauksen, ei kosiskellut yleisöä vaan tarjosi asioita, joita katsojat eivät edes tienneet haluavansa. Yhtyeen päätös päättää uransa ei ollut eutanasiaa, vaan Mishima-henkinen soturin kuolema. Kent lopetti itsensä, jotta yhtyeen muisto saisi kultautua ja jäsenet jatkaa elämäänsä ja uraansa. Samuli Knuuti

Vahinko on kappale ristiriidasta

Musiikki | Sannin Vahinko on kesäbiisi, jonka kertoja haluaa yhden yön juttua. Sanoituksia tarkemmin kuunnellessa paljastuu, että tämä on ihastunut, jopa niin epätoivoisesti, että haluaa hypätä ikkunasta, kun inhottaa nähdä halun kohde toisen seurassa. Tunnetta ei tietenkään saa näyttää. Parikymppisten ihmissuhdepelissä on yleistynyt viime vuonna ”chillin” käsite, joka tarkoittaa, että on noloa olla suhteessa osapuoli, joka tuntee ensin ja liikaa. Siksi on vaarallisempaa sanoa haluavansa syödä aamiaista yhdessä kuin sanoa haluavansa seksiä. Sanni laulaa tästä syntyvästä ristiriidasta. Iida Sofia Hirvonen

Veteraani Martikaisen paluu

Musiikki | Spotify-aikakaudella musiikin ylitarjonta aiheuttaa välillä vakavia keskittymishäiriötä: kappaleet eivät saa sellaista huomiota kuin ne ansaitsisivat. Livetilanteessa taas ei ole muuttunut mikään, mikä tekee hyvistä keikkakokemuksista entistäkin ilahduttavampia. Marraskuussa Tavastialla näin YUP-veteraani Jarkko Martikaisen, joka on loistavassa keski-iän vireessä uuden Luotetut miehet -bändinsä kanssa. Joukkion meiningissä on ikiaikaista soittamisen riemua ja tarttuvaa toiveikkuutta, joka kohdalle sattuessaan tekee vaikutuksen, vaikkei miehen tuotantoa tuntisikaan. Martikaisen synkät tosiasiat tunnustava optimismi tuntui virkistävältä ja tarpeelliselta näinä vaikeina aikoina. Juha Itkonen

Amy Schumer, ystävä korvissani

Kirjallisuus | Äänikirjat ja podcastit ovat hyvässä nousussa.  Monimutkaiset romaanit kannattaa lukea omin silmin, mutta simppelit tietokirjat ja muistelmat ovat parhaimmillaan kuunneltuina. Suosikkejani ovat muistelmat, joissa joku nokkela showbisnes-alan nainen kertoo elämäkokemuksistaan. Tekijän itsensä lukemana muistelot tuntuvat pirteältä juttelulta, jota seuraa melkein kuin ystävän tilitystä. Lajityypin parhaimmistoon kuuluu Amy Schumerin uutuus Girl with a Lower Back Tattoo. Schumerin jutut ovat hauskoja, sydämellisiä, paasaavia ja paikotellen yllättävän tummasävyisiä. Miina Supinen

Erinomainen Eskelinen

Kirjallisuus | Kirjallisuudentutkija Markku Eskelisen Raukoilla rajoilla -proosahistoriaa on ehditty lukea jo ”pamflettina” ja Jälkisanojen (1987) jälkeisenä provoretkenä läpi suomalaisen kirjallisuuskentän. Toki Eskelinen on kirjallisuudentutkimuksessa yhä persona non grata. Sen lisäksi hän mukiloi kirjassaan suomalaisen kirjallisuudentutkimuksen kuin ohimennen mutta silti teatraalisen suurieleisesti. Se tietenkin viihdyttää, mutta vie huomiota suotta sivuun siitä, kuinka ansiokkaita kulmia tämä yli-itsevarma suurteos tuo suomalaisen kirjallisuus- ja kulttuurihistorian kovettuneimpiin hengen luutumiin. Oskari Onninen

Certain Women on itkettävän kaunis episodielokuva

Elokuva | Joskus taiteilijan estetiikka ja filosofinen ajattelu iskee niin kovaa, että kaikkea hänen tekemäänsä seuraa haltioituneena. Yhdysvaltalainen Kelly Reichardt ei tee itsestään eikä elokuvistaan isoa numeroa, ja siksi ne on petollisen helppo ohittaa olankohautuksella. Reichardt keskittyy luontoon ja tekstuureihin ja arkisiin toistuviin asioihin. Niin myös Maile Meloyn novelleihin perustuvassa, R&A-festareilla esitetyssä episodielokuvassa Certain Women. Kun hevostallin ovet avautuvat neljäntenä aamuna ihan niin kuin aiempinakin aamuina, mutta niiden takaa paljastuukin maahan satanut ensilumi, on vaikea olla kyynelehtimättä. Anton Vanha-Majamaa

Elle on poikkeuksellinen elokuva

Elokuva | Elokuvakriitikon tauti on analyyttisyys. Kriitikkona olen harvoin kahden elokuvan kanssa: jo katsoessa otan mukaan potentiaaliset lukijat. Aivot verbalisoivat ja etsivät näkökulmia arvioon, kolumniin tai blogiin. Poikkeuksia ovat parhaat elokuvat. Elle on niin runsas, provokatiivinen ja riemastuttava, että olemme intiimejä vielä kolmannen katsomiskertani jälkeen. Tähän on harvoin von Trierkään kyennyt! Paul Verhoevenin elokuva puhuttelee, se on persoonallinen ja sillä on bourdieulaista arvoa identiteetin rakennuspalikkana. Se on talismaani elokuvaksi. Kalle Kinnunen

Viekottelevat Valmistujaiset

Elokuva | Cristian Mungiun Valmistujaisissa nuori Eliza on lähdössä korruptoituneesta Romaniasta Englantiin opiskelemaan, kun väkivallanteko uhkaa pilata ratkaisevan loppukokeen. Rakastava isä joutuu valitsemaan tyttären tulevaisuuden ja oman moraalinsa välillä. Mungiun pidättyväisen runollinen elokuva aukeaa viekottelevasti pihdaten, kuva kerrallaan. Ensimmäisestä kuvasta lähtien se on lähes täydellinen elokuva, vain juuri sen verran epätäydellinen, että sitä voi myös palavasti rakastaa, ei pelkästään ihailla. Katja Kallio

Stranger Things vetää oikeista naruista

Televisio | Stranger Things ei ole vuoden 2016 paras tv-sarja, mutta se on tärkein. Netflixin alkuperäissarja palautti uskon television kykyyn kertoa tarinoita ja manata esiin lämpimiä tunteita. Pikkukylän oliojahti olisi voinut latistua Netflix-algoritmin laskemaksi sieluttomaksi täsmätuotteeksi ellei sitä olisi tehty niin suurella rakkaudella. Viimeistään julkiset viittaukset sen kaltaisiin kasarielokuviin kuin Stand by Me ja E.T. sulattavat 80-luvulla lapsuutensa viettäneiden nykyisten aikuisten kyyniset sydämet. Tuntui kuin nostalgia olisi suunnattu varta vasten minulle. Ilkka Pernu

Loistava Kasitonni

Kuvataide | Anssi Kasitonnin kuratoima Mäntän kuvataideviikot oli ähkyynnyttävä kokonaistaideteos. Silti elokuvantekijä Pasi ”Sleeping” Myllymäen ohjaamia ja käsikirjoittamia kaitafilmejä olisi nauttinut enemmänkin kuin tarjotut 17 annosta. Säännöistä vapaan kokeilijan retrospektiivissä nähtiin muun muassa Viisi sanaa -teos, jonka käsikirjoitus perustuu Nykysuomen sanakirjaan. Aikoinaan Myllymäen lyhytelokuvat saivat uneliaan vastaanoton, mihin taiteilijan lisänimi viittaa. Nyt sitä on mahdoton käsittää. Marko Ylitalo

Kuvataide | Anssi Kasitonnin kuratoima Mäntän kuvataideviikot oli ähkyynnyttävä kokonaistaideteos. Silti elokuvantekijä Pasi ”Sleeping” Myllymäen ohjaamia ja käsikirjoittamia kaitafilmejä olisi nauttinut enemmänkin kuin tarjotut 17 annosta. Säännöistä vapaan kokeilijan retrospektiivissä nähtiin muun muassa Viisi sanaa -teos, jonka käsikirjoitus perustuu Nykysuomen sanakirjaan. Aikoinaan Myllymäen lyhytelokuvat saivat uneliaan vastaanoton, mihin taiteilijan lisänimi viittaa. Nyt sitä on mahdoton käsittää. Marko Ylitalo

Kolumni | Kotimainen Kuudes kerta pilasi Kalle Kinnusen hyvin alkaneen kiukun.

Miten pitäisi reagoida, kun kuulee, että Suomessa tehdään taas elokuvaa seksiaddikteista? Aihepiiri vie ajatukset Levottomat kolmoseen, ja siitä seuraa irvistys, läpsäisy otsaan ja ”voi rähmän” lausuminen suojaloitsuna. Nimittäin, sen vaivaannuttavampaa aihetta ei suomalaiselle elokuvalle ole kuin kaupallisen ”erotiikan” ja moralismin naittava seksiaddiktio.

Kuudes kerta vaikuttaa elokuvalta, jossa Pihla Viitalan näyttelemä kaunis nainen panee liikaa. Se vaikuttaa myös romanttiselta komedialta, eikä markkinoinnissa ole tätä mielikuvaa ainakaan piiloteltu. Negatiivisia ajatuksia yhdistää se, että teos uhkaa olla taas yksi urbaanin ”naisyleisön” sapluunaan sovitettu, siis koko olemassaolollaan vain kaupallista tarkoitusta palveleva, hölmöily.

Jossain niistä on karaokea, ja silloin nimi on Nuotin vierestä, jossain on joku pääministeri, siis Ainoissa oikeissa, ja niin edelleen. En muista, millä Rakkauden rasvaprosentti erottui toisista kotimaisista romcomeista, paitsi nimensä huonoudella.

Eskapismissa ei ole mitään vikaa. Se on tärkein syy, jolla ihmisiä elokuvateattereihin houkutellaan. Mutta voisiko ihmissuhteita käsitellä muutenkin kuin latistamalla kaiken mainosmaiseksi ja yksiulotteiseksi?

Hyvin alkaneen kiukun pilaa se, että Kuudes kerta on hyvä elokuva, ja yksi syy siihen on se, ettei se anna mitä odotat eikä mitä kuvittelet.

Kuudes kerta voi vaikuttaa romanttiselta komedialta, mutta romanttinen se ei ole. Tässä elokuvassa on hassuja tilanteita, kuten sellainen, jossa nainen kivijalkatoimistossaan pakenee miestä pöydän alle ilman, että olisi vähäisintäkään mahdollisuutta päästä piiloon. Paitsi ettei se ole niinkään hassua, vaan traagista.

Seksi on hauskaa ja tunteetonta, eikä sitten kumpaakaan. Musiikki loiventaa tilanteita humoristiseen suuntaan, mutta ei koskaan kevyiksi.

Kun viihde-elokuvat yleensä maalaavat arjesta kohotettua kuvaa, tällä kertaa kaikki vähän lässähtää. Se ei tunnu synkältä, sillä esteettisesti tässä on nyt ihan oikeaa elokuvaa. Muutamine heikkouksineenkin Kuudes kerta on kansainvälisen tason teos, ranskalaistyylinen, eikä markkinahenkisesti eskapistinen. Tämä kaikki on totta kai suuri haaste Suomessa, jossa elokuvan pitäisi olla viihdettä, auki sanottua ja optimistista, kiitos.

Kuudennessa kerrassa on hetkiä, joista ei voi olla aivan varma, ovatko ne elokuvan sisällä totta vai päähenkilön mielenmaisemaa. Eikä tätä väreilyä alleviivata. En tarkoita, että kyseessä olisivat unijaksot. Elokuva voi olla yhteisen objektiivisen maailman, sisäisen tietoisuuden ja tiedostamattoman rajapinnassa, koska ollessaan elokuvataidetta sillä on siihen kaikki mahdollisuudet.

Suomalaisten ihmissuhde-elokuvien helmasynti on se, että ne eivät edes yritä. Koska ohjaaja-käsikirjoittaja Maarit Lalli todella yrittää, yllättävän kiinnostavan elokuvan haluaisi olevan erinomainen.

Myönnän odottaneeni, että Kuudes kerta olisi romanttinen komedia. Miksi? Koska muuta tapaa kertoa nykyajan naisista ja miehistä ei suomalaisessa elokuvassa ole viime vuosina ollut, etenkin jos päähenkilö on nainen. Tämä ei voi olla vain tekijöiden vaan myös rahoittajien vika. Toisaalta ongelma on siinäkin, että yleisöä kiinnostaa ennen muuta hömppä. Syysprinssissä oli muuten kaikki kohdallaan, mutta se, että kriisin syyksi nousee miespäähenkilön osoittautuminen peruuttamattomasti ja ikään kuin turvallisesti tosi sairaaksi, latisti koko elokuvaa.

Lalli on vastauksia kiinnostuneempi kysymyksistä, sijaistoiminnoista ja tilanteista, jotka eivät johda minnekään.

Eikä Kuudes kerta ole seksiaddiktiotarina. Ei markkinahenkinen, eikä psykopatologinen. Teema lienee, että ihmiseen jää koukkuun, itseensäkin. Minulle jäi jossain määrin epäselväksi, mikä näitä ihmisiä vaivaa, ja haluan kiittää siitä.

En tiedä tutuistanikaan, mitä heidän päässään liikkuu ja miksi he joskus hölmöilevät. Jos tietäisin itsestäni, en olisi mennyt terapiaan. Kuudes kerta ei tuputa psykologista varmuutta, ja se on aivan hyvä. ■

Kolumni | Tytöt on paras teini-iän kuvaus aikoihin, kirjoittaa Miina Supinen.

Olipa onni, että luin Emma Clinen esikoisromaanin neitseellisessä tilassa, ennen kuin olin lukenut arvosteluja tai bloggauksia. Tytöt on tosi hyvä kirja, mutta se kannattaa lukea puhtaalta pöydältä.

Se sijoittuu 1960-luvun lopun Kaliforniaan, new agen ja vapaan rakkauden aikaan. 14-vuotias Evie on yksinäinen kuin vain teinityttö voi olla. Elämä on kalsea odotushuone, jossa Evie odottaa, että joku huomaisi hänet, pitäisi kauniina ja rakkauden arvoisena. Tytön koko arvo tuntuu olevan ajattelemattomien teinipoikien kömpelöissä käsissä. Evie viettää pitkät päivät tälläytymällä, ikävöimällä ja suremalla mitättömyyttään.

Lähistöllä majailee ylimaallisen kauniita tyttöjä, jotka tuntuvat säteilevän outoa vapautta ja onnea. Evie tuntee heihin vetoa ja kulkeutuu ihanan Suzannen perässä ränsistyneelle farmille. Siellä majailee lahkojohtaja Russell ja hänen seuraajansa. Lahko koostuu joukosta likaisia ja sekavia seksuaalisen, henkisen ja taloudellisen hyväksikäytön uhreja, mutta Evie näkee kaiken kauniina ja tärkeänä. Pelkkä katse Suzannelta tai Russellilta täyttää hänet kaivatulla lohdulla ja rakkaudella.

Tarinassa on synkkä vire alusta pitäen. Lukija saa tietää heti, että tarina päättyy Charles Manson -tyyppiseen verilöylyyn.

Tutustuin vasta kirjan luettuani siitä käytyyn keskusteluun, jota totisesti riittää, sillä Clinen teos on kansainvälinen hitti ja kohuteos.

Tytöt vaikuttaa olleen monelle lukijalle vähän pettymys. Luulen, että se johtuu siitä, että Clinen esikoisromaania on hehkutettu liikaa ja vääristä syistä. Sitä on markkinoitu jännittävä aihe edellä, kannen mainoslauseessakin Lena Dunham lupaa, että romaani ”särkee sydämesi ja räjäyttää mielesi”. Sellaisen hehkutuksen jälkeen mikä hyvänsä kirja, Tytöt mukaan lukien, onkin omiaan aiheuttamaan pettymyksen.

Tytöt on viisas, oivaltava ja todella kauniisti kirjoitettu, mutta väkivallasta, murhista ja Charles Mansonista se ei sano oikein mitään. Romaani ei nähdäkseni edes yritä kertoa prosessista, jossa tavallinen ihminen muuttuu tappajaksi. Murhat ovat pelkkä jälkikirjoitus. Lahkon seksi- ja huumetouhutkin on kuvattu alakuloiseen sävyyn. Kun veri vihdoin vuotaa, Cline on lyönyt ajat sitten pöytään kaikki kiinnostavimmat ajatuksensa. Romaani väsähtää loppua kohti.

Siitä huolimatta Tytöt on ehdottomasti tämän syksyn lemppareitani. Se tuntuu koskettavalta ja ainutlaatuiselta kirjalta. Clinen taito ei ole poikkeusyksilöiden vaan tavallisen yksilön kuvaamisessa. Evie on normaaliakin normaalimpi tyttö, kiltti, arka, kokematon ja kunnollinen, juuri sellainen kuin monet 14-vuotiaana ovat. Ulkoisesti hyvä elämä kätkee sisäänsä lohdutonta ikävää. Kuka vain voi joutua huonoon seuraan rakkauden kaipuussa.

Tytöt on minusta paras teini-iän kuvaus pitkään aikaan. Se palauttaa tehokkaasti aikuisen lukijan mieleen kummallisen ikäjakson, jolloin päivät kuluvat hermoillen siitä, miltä näyttää toisten silmiin.

Cline kertoo Paris Review’n haastattelussa, että hän halusi analysoida Tytöissä miehen katseen vaikutusta, sitä, kuinka miesten todelliset ja kuvitellut vaatimukset ohjaavat tyttöjen elämää. Clinen mielestä indoktrinaatio käy melkein huomaamatta. Hän nukkui itsekin lapsena joka yö Pieni merenneito -lakanoissa vasten seksikästä, puolialastonta naista. Tytöt koulutetaan pienestä pitäen rakkauden kieleen, ihmissuhdepuheeseen ja romanttisiin päiväuniin, mutta rakkauden kohteet eivät välttämättä ymmärrä kieltä kovin hyvin. Kaikki se valmentautuminen ja tsemppaaminen menee oikeastaan ihan hukkaan miehille tarjoiltuna. Vain tyttö tuntee tytön.

Siksi romaanin oivaltavin kohta liittyykin murhan sijasta hajuveteen ja kampaukseen:

Vain tytöt osaavat antaa toisilleen oikeanlaista huomiota, sellaista josta meille tulee rakastettu olo. Toiset tytöt huomaavat sen, mikä meidän mielestämme on huomaamisen arvoista. Ja niin minä Tamarille tein – reagoin hänen merkkikieleensä, kampauksen ja vaatteiden tyyliin ja L’ Air du Temps -hajuveden tuoksuun niin kuin ne olisivat merkityksellistä tietoa, heijastaneet hänen sisäistä olemustaan. Otin hänen kauneutensa henkilökohtaisesti. ■

Kolumni | On aika opetella esitystalouden kieltä, kirjoittaa Ruben Stiller.

Haluatteko kuulla esitystalouden paskapuhetta? Olkaa hyvä, täältä pesee:

Digitaalinen asiakaskokemus on asiakaskokemus.

Luitte aivan oikein. Asiakaskokemus on asiakaskokemus.

Lause on peräisin Suomen markkinointiliiton MARKin nettisivulta. Se on tyypillistä tämän ajan paskapuhetta: sana digitalisaatio yhdistetään sanaan asiakkuus ja lisätään puheeseen vähintään kerran sana rajapinta.

Joten opetellaan nyt tätä esitystalouden tyhjää paskapauhetta. Toista seuraavat lauseet kaksi kertaa:

Tunsin outoa kutinaa asiakkuuteni rajapinnassa.

Prosessini prossessoi itseään ja innovoi synergisesti digitalisaatiostrategiani.

Hienoa, mutta tämä on vasta alkua. Onko Lean-johtamisfilosofia tuttu, oletko harjoittanut ”imuohjausta” missään muualla kuin kännissä yhden illan tutun kanssa?

Et? Pitihän se arvata. Et tiedä, että Lean-filosofiassa imuohjaus on tuotannon ohjauksen muoto, jossa tuotteita valmistetaan vain jos asiakkaat niitä tilaavat. Näin kertoo suomenkielinen Wikipedia, jossa on mainio artikkeli Leanista.

Joten hoe nyt pariin kertaan seuraavaa lausetta: Imuohjausprojektimme masturboi kokoushuoneessa 3215 ja kiitos kuuluu koko tiimille.

Lean kehitettiin Toyotan tehtailla tuotannon tehostamiseksi ja se tarjoaa Suomessa valtavat mahdollisuudet paskapuheeseen. Mahdollisuuksia parantavat johtamisfilosofian japanilaiset termit, jotka sopivat palaveriin kuin palaveriin. Jidokaa peliin!

Wikipedian mukaan jidoka viittaa Lean-kielessä kykyyn keskeyttää tuotanto ihmisvoimin tai koneellisesti mikäli koneessa ilmenee tuotantohäiriö, laatuvirhe tai muu vastaava.

Oletko törmännyt muriin? Muri tarkoittaa tehtävää, joka on kohtuuton tai liian vaikea tehtäväksi.

Hoshin taas tarkoittaa niitä tavoitteita, keinoja ja priorisointeja, joilla organisaatio viedään seuraavalle suoritustasolle.

Toista seuraavaa lausetta, kun harjaat hampaita: Jidoka meni ihan murin päreiksi, mutta hoshinia pukkaa ensi viikolla.

Suomi nousuun! Valoa näkyy jo!

Meillä on valmisteilla fantastinen soteuudistus, joka on jo tuottanut kerrassaan mahtavaa paskapuhetta. Kun ihminen lukee soten valmistelupapereista putkiohjauksesta, elinvoimayhteisöstä ja eteenpäinmenoasiakirjasta, hän voi heti paremmin. Kukaan ei toistaiseksi tiedä, mitä sote tarkoittaa sängyssä makaavalle potilaalle. Mutta me saimme maakuntahallinnon! Ja maakuntahallinto parantaa taudin kuin taudin!

Tehdään tästä vientituote: maailman ensimmäinen sairaanhoitojärjestelmän uudistus, jossa potilas on paskapuheen mykkä objekti. Myydään maailmalle maailman ensimmäinen norminpurkutalkoo, jossa hallinnon määrä kasvaa.

Eikö ole mahtava tsäänssi?

Meillä on YYA-perinteitä liturgian tuottamisessa, ja organisaatioissamme on valtava byrokraattinen potentiaali.

Tavoitteena on Suomi, jota hallitsee copywritereiden ja käytettyjen autojen myyjien hengenmaisema. Jos innovaatioseminaarien määrä saadaan nousemaan, pääsemme vihdoinkin kansantaloudelliseen tavoitteeseemme: innovaatiosta puhuvien määrä on noin miljoonakertainen innovaatioiden tekijöihin verrattuna.

Se on edistystä, eikä mikään ole niin kaunista kuin edistys suomalaisen dynaamisuuden teatterissa. Muutos on Jeesus 
ja Jeesuskin puhui paskaa. Suomi nousuun ja soteveteraanit kunniaan! ■

Ruben Stiller on paskapuheen asiantuntija, joka harrastaa vapaa-aikanaan sotea ja Kafkaa. Seuraavassa numerossa Reetta Räty.

Onko ainoa yhteisesti jaettu käsityksemme pahasta se, että se ei koskaan ole meissä itsessämme, kysyy Riku Korhonen. Tämä on hänen uudenvuodenpuheenvuoronsa.

Elokuussa 2016 Yle julkaisi pienen kevennysuutisen. Facebookin suosittu Kissat-ryhmä jouduttiin sulkemaan jäsenten riitojen ja sanasotien takia. Kiroilu, provokaatiot ja henkilökohtaisuuksilla solvaaminen lietsoivat aggressiivista tunnelmaa. Uupuneita ylläpitäjiä uhkailtiin yksityisviesteillä.

On ymmärrettävää, että tulonjaosta, maahanmuutosta tai työvoimapolitiikasta riidellään. Mutta jos edes kissat – internetin hyvän tahdon lähettiläät – eivät kykene yhdistämään suomalaisia rauhanomaiseen keskusteluun, mistä osaamme viestiä toisiamme loukkaamatta?

Mihin polarisoitunut kissapuhe voisi kuvitteellisessa kehityskulussa johtaa? Aluksi nähtäisiin tavanomaista jäsentymätöntä pilkkaa vaikkapa pellettikissanvessoja suosivista. Kiusaksi tehtyjä eläinsuojeluilmoituksia lemmikkejään halvoilla markettiraksuilla ruokkivista. Arjen paineiden ja pelkojen purkamista matalamielisiin ilkeyksiin.

Internetin kissanhiekkalaatikon nurkkaan voisi ilmestyä joku nuivasti argumentoiva Mestari, joka kärjistäisi tehokkaalla retoriikalla maatiaiskissanomistajien ja rotukissaharrastajien välejä. Hän keräisi ympärilleen virtuaalihovin, joka levittäisi ja vahvistaisi Mestarin sanaa. Syntyisi eriytyneitä keskustelufoorumeita, koodikielistä puheenpartta.

Uutisoitaisiin Suomen Kissaliiton Kissa-lehden toimittajien kokemasta painostuksesta. Verkkoon tulvisi toisiaan yllyttävien kissanlynkkaajien fantasioita siitä, mitä aion juuri sinun mirrillesi tehdä, ja mirrisi pennuille, ja sinulle.

Kissaraivo leviäisi reaalimaailmaan. Kuvitelkaa maatiaiskissanpuolustajien yrmeä katupartio talvisen teollisuuskaupungin kadulla, pimeässä hengitys höyryten, katseissa viesti, että pian alkavat Maine coon-hyysääjien muilutukset. Tai attentaatti Suomen Rotukissayhdistyksen näyttelyyn. Polttopulloisku Burmakissan Ystävät ry:n sääntömääräiseen kevätkokoukseen.

Mielenilmaukset kiihtyisivät sekä maatiais- että rotupuolella. Poliisi raportoisi nujakoista ja pahoinpitelyistä yli rintamalinjojen, ja sitä jatkuisi, kunnes tapahtuisi ensimmäinen Supreme Champion -näyttelyluokassa kilpailevan eliittikissanomistajan salamurha.

Aseistautuminen, mobilisaatio.

Kissaihmisten joukot törmäilemässä kaduilla, aidon kissan idean yhdistäminä, väärää kissakäsitystä vastaan, halukkaina vuodattamaan kissapettureiden verta.

Absurdi ajatusleikki voi tuntua mauttomalta levottomuuksien repimän vuoden päätteeksi. Mutta inhimillisen väkivallan historia osoittaa yhä uudestaan, että julmuutta ruokkivat usein syvästi absurdit sosiaaliset erottelut.

Ajatelkaa Massachusettsin Salemin noitaoikeudenkäyntien puritaaneja vuonna 1692 tutkimassa epäiltyjen ihoa ja pistelemässä neulalla luomia etsiäkseen paholaisen merkkiä, jotta epäillyt saatiin tuomittua kuolemaan hirttämällä tai rusikoimalla. Tai Liettuan natsimiehityksen kollaboraattoreita sitomassa tiiliä kotikyliensä rabbien partaan ja ampumassa takaraivoon näiden väsyttyä pitelemään pystyssä vanhaa Tooran jakeiden täyttämää päätään. Demokraattisen Kamputsean punakhmerejä pidättämässä silmälasipäisiä kansalaisia luokkavihollisina ja kiduttamassa heidät kuoliaiksi Tuol Slengin vankilassa. Serbejä polttamassa naapureidensa taloja, joiden puutarhoissa kasvavien, aidan yli kurottavien puiden omenoita he olivat lukuisina uneliaina, heinäsirkansirittäminä kesinä omistajan luvalla poimineet.

Listausta voisi jatkaa sadan Imagen vuosikerran verran, eikä silti pystyisi kaapaisemaan kuin rapasammion pintaa. Sotahistorioitsijat, yhteiskuntatieteilijät, toimittajat, kriminologit ja miljoonat muut kurjuuden kirjurit ovat keränneet käsityskyvyn ylittävän, joka vuosi täydentyvän aineiston, todistuksen valossa kieppuvan planeetan varjoista, joissa ihminen elää, surmaa ja kuolee.

Meillä on tuo tieto itsestämme. Ja silti se tuntuu usein kertovan vieraasta lajista.

Kun puhumme pahasta, kristillinen perintömme soi taustalla vähintään vaimeina kaikuina. Kristilliset pahuuskäsitykset muodostavat vuosituhantisen freskon, eikä niistä muodostu johdonmukaisesti kodifioitavissa olevaa kokonaisuutta. Osa niistä elää nykyisin voimakkaimmin innoittamissaan kuvissa, kirjallisuutena, musiikkina ja arkkitehtuurina.

Kirkkoisä Augustinukselta tulevat eräät eniten vaikuttaneista pahuutta koskevista pohdinnoista, vaikka niillä onkin usein esikristilliset juuret antiikin filosofiassa. Augustinus uskoi pahan olevan hyvän puutetta, privatio boni. Saman ajatuksen pahan olemuksellisesta tyhjyydestä voi ilmaista personoidusti sanomalla, että Saatana on kyvytön luomaan ja osaa vain turmella.

Vastaavasti toimivat kaikki monoteistista Jumalaa puolustavat teodikeat. Ne ovat verbaalisia strategioita kaikkivoivan hyvän Jumalan vapauttamiseksi pahan luomisen vastuusta tai pahan selittämiseksi välttämättömäksi osaksi suuremmassa hyvässä.

Augustinolainen oppi perisynnistä lienee vaikuttanut kulttuurin tasolla laajimmin ja konkreettisimmin länsimaiseen elämänmenoon, seksuaalisuutta ja tieteen historiaa myöten. Yksinkertaistettuna perisynti on näkemys tahtomme läpikotaisesta turmeltuneisuudesta. Myös tietokykymme ovat niin vialliset, ettemme omin voimin kykene haluamaan, toimimaan ja tietämään oikein. Meitä riivaavat himokkuus, vallanhalu ja sokaiseva egoismi, joista emme vapaudu ilman uskoa.

Perisyntiä voi pitää ääritulkintana siitä ajallisesti hallitsemattomasta ihmisyyden draamasta, että synnymme tahtomattamme meitä edeltävään suhdeverkostoon, taakkanamme valikoimattomia ihmisyyden ainesosia, joissa haamumaisen etäisten esi-isien ja -äitien pahat taipumukset saattavat siirtyä meihin piilevinä tai yhtä ilmeisinä kuin eleet, kasvonpiirteet tai ulkonevat korvat.

Kristinuskon käsitykset hyvästä ja pahasta ovat vaikuttaneet yhtä voimakkaina niissä vastareaktioissa, joita ne ovat synnyttäneet. 1700-luku oli kaitselmususkon ja perisynnin kyseenalaistamisen radikaaleinta vallankumousaikaa. Modernin maailman ääriviivat muotoutuivat uskonnon, filosofian, perinteisen moraalin, lainopin, vallankäytön ja talousajattelun kritiikistä. Kehkeytyivät ideat edistyksestä, vapaudesta ja tasa-arvoisesta kansanvallasta. Ja siinä ohella saatiin aikaan valtavasti puhkottuja, päättömiä, orastavan vapautensa menettäneitä ruumiita.

Käsitys pahasta alkoi irtautua metafyysisestä taustasta ja sovittautua individualistisen moraalikäsityksen mittoihin. Samalla kehittyi ymmärrys ihmisten toiminnasta yhteiskunnan instituutioiden puitteissa. Jos kykenisimme kehittämään noita instituutioita yhä oikeudenmukaisemmiksi, myös pahuus vähenisi ja meistä tulisi toisillemme miellyttävämpiä olentoja, lopulta jopa täydellisiä. Kaitselmuksen idean korvasivat erilaiset historiallisen edistyksen utopiat.

Noiden ajatusten on täytynyt tuntua suurenmoisilta, ja ne tuntuisivat kai yhä, jos voisi hypätä 1900-luvun, Stalinin ja Hitlerin kansanmurhien yli, ihmiskunnan utooppisen peilikuvan pimeällä puolella riehuneen teollisen joukkotuhonnan yli.

Viime vuosisadan katastrofien jälkeen kiisteltiin uudenlaisista pahuuskäsityksistä, jotka eivät edellyttäneet yksilön selkeitä intentioita, varsinaista tahtoa pahaan. Monimutkaisiin, yksilöä ja massoja sortaviin ja tuhoaviin totalitaarisiin valtiojärjestelmiin hajaantuneen pahuuden arveltiin muistuttavan eksistentiaalista hajamielisyyttä, kyvyttömyyttä oivaltaa oman toiminnan todellista luonnetta.

Sosiaalipsykologit ovat koejärjestelyillä pyrkineet todentamaan ryhmäytymisen negatiivisia, yksilön moraalista autonomiaa hämärtäviä mekanismeja. Neurotieteilijät ovat kyseenalaistaneet ilmeisimmät kokemuksemme vapaasta tahdosta ja etsineet aivojen rakenteellisista poikkeavuuksista syitä aggressiivisuuteen. Magneettikuvissa pahuus on vetäytynyt mantelitumakkeen, pihtipoimun tai etuotsalohkon mysteereihin, erilleen ideologioista, taloudesta ja yhteiskunnan jännitteistä.

Useat väkivaltaa tutkivat ovat luopuneet pahuuden sanastosta sen epätieteellisten teologisten ja metafyysisten jäämien takia. Pahuus on korvattu julmuudella, aggressiolla, empatian puutteella tai muilla sosiaaliseen vuorovaikutukseen liittyvillä käsitteillä.

Moraalifilosofian alueella on luotu erilaisia kuvaavia luokitteluja, kuten jaotteluja idealistiseen, instrumentaaliseen tai sadistiseen pahaan. Feministit ovat tuoneet esiin sukupuolen merkitystä siinä, miten pahaa tehdään, koetaan ja tulkitaan. Eri tiedonalojen spesialistien mikrotasolla pahuutta selittävä sanasto on monipuolistunut ja rikastunut kuin jugurttivalikoimat supermarketeissamme ja matkakohteet kesälomakuvissamme.

Tarkentuvan ymmärryksen kannalta on ollut olennaista rikkoa kuva essentiaalisesta, yhdestä alkujuuresta kasvavasta pahasta. Saatanan tai perisynnin kaltaisten metafyysisten järkäleiden tilalla on lukemattomista, usein yhteen sopimattomista näkökulmista koostuva ajatusten ja havaintojen synkeä mosaiikki, joka pyrkii yhä yksityiskohtaisemmin kuvaamaan, mitä tapahtuu ihmisille erilaisten ja erikokoisten yhteisöjen rauhan järkkyessä.

Ymmärrämme ihmislajin taipumusta väkivaltaan 1700-lukua paremmin ja tiedämme ainakin vähän enemmän siitä, millä keinoin sitä voidaan pitää aisoissa. Reaalinen väkivalta on länsimaissa vähentynyt, mutta samalla pahuutta koskevan puheenparren moninaistuminen, professionaalistuminen ja älyllistyminen ovat tuottaneet kulttuurin tasolla eräänlaisen potentiaalisen pahuuden pirstaloituneen tunnistamisongelman.

Moniarvoisessa liberaalissa yhteiskunnassa ei vallitse yhtä yleisesti tunnustettua hyvän elämän mallia. Yksilönvapauksien, vakaan yhteiskuntajärjestyksen ja kohtuullisen suvaitsevuuden oloissa hyvän saa periaatteessa valita itse, kunhan toimii lain puitteissa ja muiden vapauksia rikkomatta. Vapaudessa luoviminen edellyttää kansalaisilta rationaalisuuden, maltillisen egoismin ja itsehillinnän hyveitä, kun keikumme ja kilpailemme yksilöjollalla globaalin kapitalismin rannattomuudessa, innostavia affekteja vauhdilla tuhoutuvaan ympäristöömme säteillen.

Koska emme jaa yhtä hyvää, pahammekin ovat jossain määrin erkaantuneet. Koulutuksen ja viestintäteknologian myötä meistä on tullut yhä taidokkaampia analysoimaan ideologisten vastustajiemme harhaan astumisia. Olemme moraalihorjahdusten tarkkailijoita, vuosi vuodelta valppaampia paljastamaan muiden ajatusvirheissä piilevää potentiaalista sortoa tai pahaa. Oikeudenmukaisuuden ja moraalituntojen tuottamisesta on tullut arvostetumpi kansalaistaito kuin hiihtäminen oli 1970-luvulla. Silloinkin kun työnantajat kääntävät meille selkänsä, saamme jatkaa tulottomina prekaareina hyvän palveluksessa.

Toistemme ajatuskulkuja kritisoimalla olemme saaneet paljon oivalluksia aikaan. Hankalinta on aina myöntää, mitä vaaroja omasta toiminnastamme voi muille olla.

Retardi”. ”Paskakasa”. ”Säälittävä runkkari”. ”Timo Hännikäinen, et kuulu ihmiskuntaan.” Ihminen on planeetan ainoa laji, joka kykenee sysäämään oman lajikumppanin lajiyhteyden ulkopuolelle, sanoin ja teoin. Kielemme, älymme ja mielikuvituksemme – keskeiset ylpeydenaiheemme – mahdollistavat toiminnan, jonka seurauksia pahimman tapahduttua kutsumme häveliäästi epäinhimillisiksi.

Verkkokeskusteluissa epäinhimillistämisestä on tullut arkipäiväistä. Eräitä ristiriitaisia esimerkkejä tarjosi marraskuinen keskustelu Alfred Kordelinin Edistys- ja Sivistysrahaston oikeistoradikaalille kirjailijalle Timo Hännikäiselle myöntämästä 6 000 euron apurahasta kirjalliseen työhön. En näe ongelmaa siinä, että valveutuneet kansalaiset tivaavat perusteluja arvomaailmansa vastaisista yksityisistä tai julkisista taiderahoituspäätöksistä. Päin vastoin, olisi suotavaa, että päätökset herättäisivät hakuprosessin ulkopuolisissakin nykyistä useammin halun kyseenalaistaa ja saada tietoa prosessin yksityiskohdista. Mutta sen sijaan ongelmallisia olivat kiihtyneen keskustelun saamat sävyt. Ongelmat olivat sekä eettisiä että taktisia.

Keskustelu kuumeni ja retoriikka kirjavoitui. Hännikäisen mielenterveys kiistettiin useassa viestissä. Säätiön rahoituspäätösten itsenäisyyttä puolustavien toiminta rinnastettiin naisten raiskaamisen puolustamiseen. Jotkut pohtivat väkivaltaisten ajatusleikkien avulla, mitä tapahtuisi, jos he ilmaisisivat ajatuksia, joiden mukaan ”runkkarihännikäinen pitäisi kuohita ja julkisesti nöyryyttää” ja tulivat näin ilmaisseeksi kantansa vähintäänkin konditionaalisesti. Yhtäläisen ihmisarvon kyseenalaistamisesta ja väkivaltaisesta puheesta Hännikäistä – aiheellisesti – syyttäneet keskustelijat olivat liikkeellä ilmeisen arvokkaiksi kokemiensa asioiden puolesta. Millaisia kommunikaation ideaaleja he itse olivat edistämässä, millaista tulevaisuuden Suomea kätilöimässä?

Harva verkkokeskustelijoista myönsi lukeneensa yhtään Hännikäisen teosta. Se on taktisesti ongelmallista, kun halutaan kyseenalaistaa kirjallisuuden alan apurahapäätös tekijän arvomaailman perusteella. Jos aikoo taistella, on muodostettava käsitys vihollisen arsenaalista. En usko, että yhtäläisen ihmisarvon kieltäjien ja puolustajien välille voi syntyä rationaalisesti neuvoteltua konsensusta. Mutta jos laiskuuden tai vastenmielisyyden takia jättää tutustumatta teoksiin, joiden vahingollisuuden puolesta propagoi, ei edes osapuolten konfliktin moniulotteisuudesta voi saada tarkkaa kuvaa. Silloin on turvauduttava banaaleihin hätäratkaisuihin.

Hännikäisen nimittely mielisairaaksi tai hänen tuotantonsa vertaaminen ulosteeseen saavat hänen teostensa ilmaisemat pyrkimykset näyttämään käsittämättömiltä ja häivyttävät yhteydet laajempiin aatevirtauksiin. Erityisesti ihmisarvon puolustajien toivoisi olevan tietoisia siitä, että heidän vastustajansa ovat ihmisiä, omissa yhteisöissään mielekkääseen ja tavoitteelliseen toimintaan kykeneviä oikullisia yksilöitä, oman hyvänsä edistäjiä, eivät ruoansulatuskanavan biologisella vääjäämättömyydellä merkityksistä tyhjää jätemateriaa jauhavia tiedottomia elimiä.

Epäinhimillistäminen pyrkii sysäämään tietyn yksilön tai ryhmän moraalisen yhteisön ulkopuolelle, oikeudettomaan tilaan, jossa villipedot tai koneet liikkuvat. Mikä vain toisia epäinhimillistävä yhteisö voi hyvän aikaa lujittua uskossaan, mutta loputtomiin se ei säily moraalisena, vaan yhteisön yksilöiden omaatuntoa käy korvaamaan eräänlainen kollektiivisesti reagoiva ja pohjimmiltaan ennustamaton vierastunto, joka palkitsee sovinnaisten rajojen ylittämisestä ja verbaalisten hyökkäysten eskaloimisesta.

Kun ihmisen rajallisuudesta muistuttavan ja harhautumisalttiutta korostavan uskonnollisen puhetavan julkiset ilmaisut rajoittuvat lähinnä joulurauhan julistamisen kaltaiseen poikkeustilakitschiin, olemme jo lähes sulkeneet yhden menneisyydestä kumpuavan puheavaruuden, jossa suomalaisillakin oli tapana yhdessä painaa pää ja myöntää inhimillisen rujoutensa ajoittainen mahdollisuus.

Jos tavalliseen kunnialliseen – oikeusistuimessa tuomitsemattomaan – kansalaiseen piiloutuu potentiaalista pahaa, se voi olla sosiaalisesti mykistynyttä pahaa, joka ei osaa lausua nimeään. Sillä ei ole kieltä antaa itselleen tunnistettavaa muotoa. Perisynti saattoi ihmisiä yhteen tunnustamaan kelvottomuutensa ja kenties tuntemaan solidaarisuutta yhteisestä ongelmasta. Nyt seurakunnan tilalla voi olla muutama sata Twitter-seuraajaa, masennuslääkitys ja tiistainen terapia-aika, tai vähemmän.

Puolalainen aatehistorioitsija Leszek Kołakowski on esittänyt mielenkiintoisen perustelun perisyntiopin paikkansapitävyydelle. Hänen mukaansa perisynnin mahdolliset, sekä psykologisesti että kulttuurisesti tuhoisat vaikutukset ovat kiistämättömät. Mutta yhtä kiistämättömiä ovat myös vastakkaisen opin tuhoisat vaikutukset, opin jonka mukaan voimme täydellistyä rajattomiin. Ja koska nämä kaksi oppisuuntaa ovat molemmat saaneet aikaan tuhoa, se on Kołakowskin mielestä todiste perisynnin todenmukaisuudesta. Hänen mukaansa perisynti ei tarkoita, ettemme voi muuttaa yhteiskuntaa oikeudenmukaisemmaksi, juuri niin olemme usein tehneet ja meidän pitääkin, vaan sitä, että on otettava huomioon kaikkien toimiemme radikaali ennustamattomuus, se että voimme aina tulla edistäneeksi pahaa ja vahinkoa.

En kaipaa taaksepäin ajassa enkä usko, että kristinuskon yksittäisiä osia voi millään käsitesydänhieronnalla elvyttää kollektiivisesti henkiin. Ne eivät toimi irrallaan toisistaan, synti ilman armoa. Silti nykykulttuurimme on lohduttomasti ohentunut siinä, millaisia keinoja se tarjoaa itsessämme piilevien ihmisyyden pimeiden puolien tunnistamiseen ja myöntämiseen.

Pahuus on perspektiivinen ilmiö. Väkivallan uhrien kokemuskertomuksia analysoivat psykologit sanovat, että tapauskuvauksia hahmottaessa on olennaista erottaa pahantekijän ja uhrin näkökulma. Pahuuden ominta luontoa ei voi kuvata objektiivisuutta tavoittelevilla lauseilla, yleispätevillä propositioilla.

Pahuuden kokemuksellisessa ulottuvuudessa toisen osapuolen maailma tuhoutuu, järkkyy, pimenee. Tapahtumahetken sumentaa sekava kirjo ruumiin ja hengen tuntemuksia, toisaalta uhrin kipu, kaoottiset mielenjuolahdukset ja huudot, verenhukan aiheuttama heikkous, spastinen rimpuilu ja kauhu siitä, että muuttuu toisen käsissä esineeksi, mutta myös tekijän sokea raivo, turtumuksen suoma tehokkuus, nautinto, ilo, orgasmi tai nauru.

Omamme on useimmin anonyymin sivustaseuraajan perspektiivi, lehdenlukijan tai verkkosivun selaajan ranneliikkeellä vaihtuva näkymä. Kiihtymyksemme, surumme tai kiihottumisemme väkivaltaisen uutismateriaalin äärellä on haalea reaktio tapahtumiin, joiden ominaisluonto ja seuraukset jäävät meille vieraiksi.

Mitä etäisemmin ja ohimenevämmin ehdimme samastua digitaalisia väyliä risteileviin tiedonsirpaleisiin reaalisesta pahasta ja sen tekijöistä ja uhreista, sitä kiihkeämmin tunnumme kaipaavan fiktiivisiä kokonaisesityksiä pahan seurauksista. On kuin nuo häiritsevät informaatiosirut olisi otettava haltuun muodostamalla samankaltaisesta materiaalista yhtenäisiä, sujuvan mielekkäiksi hahmottuvia teoksia. Mainitsen vain yhden esimerkin kirjallisuudesta.

Markkinoille tulvii kiihtyvään tahtiin kirjallisuutta, jossa ihmisruumiita silvotaan ja tuhotaan mitä mielikuvituksellisimmin ja perusteellisimmin tekniikoin, yhä uusissa eskapistisissa tyylilajeissa. Loputtomasti jo perinteisiä sarjamurhaajatrillereitä. Oikeuslääkäriromaaneja. Patologiromaaneja. Tarinoita rikospaikkojen siivoajista. Krematorioromantiikkaa. Postseksuaalisilla yhdynnöillä piristettyjä kuolinsyytutkimuksia. Obduktioavustajien muistelmia. Uusasiallista ruumiinavausproosaa. Retroviktoriaanisia ihmissusiruumiinavauksia. Zombieruumiinavauksia uusliberaalin maailmanlopun urbaaniraunioissa, joissa perisynti palaa kierrätystyylinä.

Olen kokenut yhteen sopimattomien maailmankuvien limittäisyyden aiheuttamaa huimausta tuollaisia tekstejä lukiessani. En tunne tarvetta moralisoida viihdeväkivaltaa tai ruumiinosien maatumisen estetisointia. Mielestäni nuo kirjat vaikuttavat voimattomilta puolitietoisilta fiktioleikeiltä, joilla pyrimme vakuuttumaan, että meissäkin – kansainvälisten lentokenttien pokkarikaupoissa lauhkeasti jonottavissa, bonuspisteitä keräävissä asiakkaissa – on yhä tallella vaarallinen, ajassa hajoava pimeä ytimemme. Heathrow’n, Frankfurtin tai Kuala Lumpurin kentältä pilvientakaiseen kirkkauteen sinkouduttuamme haarukoimme lentoyhtiön foliopakattua riisirullalounasta, toisessa kädessä romaani jonka päähenkilö – tietenkin seonnut oikeusantropologi – korventaa ruumiita polttolampulla ja tutkii niiden tuhoutumisen asteita ja siteeraa ulkomuistista Danten helvettiosion säkeitä. Se on steriilille taivaalle juuttuneiden perverssiä ikävää aliseen maailmaan.

Brittiläinen kirjallisuudentutkija Terry Eagleton luonnehtii kirjallisuuden viehtymystä pahan kuvaamiseen: Paha on eräs tuonpuoleisen tavoittelun muoto, vaikka hyvän näkökulmasta se on kieroutunutta tuonpuoleisuutta. Kenties se on ainoa jäljellä oleva tuonpuoleisen muoto maallistuneessa maailmassa. Emme enää tiedä mitään taivaallisten joukkojen kuoroista, mutta tiedämme Auschwitzista. Ehkä kaikki mitä Jumalasta on jäljellä, on käänteinen jälki hänestä, ja se tunnetaan pahuuden nimellä, niin kuin jostain suurenmoisesta sinfoniasta jää vain hiljaisuuden ääni, jonka se jättää ilmaan hehkumaan vaietessaan. Ehkä vain pahuus lämmittää paikkaa, jossa Jumala joskus oli.

Kreikkalaisten sodanjumala Ares liikkui vaunuilla, kumppaneinaan Riita, Kauhu ja Pelko. Heidät tarvittiin valmistamaan sodanjumalan vaunuille tietä.

Vuonna 2016 jo aiemmin mainittu äärioikeistolainen älykkömme – en tällä kertaa mainitse hänen nimeään, koska olen väsynyt mainostamaan hänen teoksiaan – kirjoitti esseessään fatalistisen pohdinnan sodasta:

Aika ajoin kansojen ja valtioiden suhteet kehittyvät pisteeseen, jossa reipas verenvuodatus on väistämätöntä. Selitystä yhteenotoille etsitään hallitsijoista, taloudesta tai aatteista, mutta aiheuttajia on myriadeittain, ja ne ovat kietoutuneet selvittämättömäksi vyyhdiksi. On sitä paitsi virhe erottaa ongelmien rauhanomainen ja väkivaltainen ratkaiseminen toisistaan, sillä politiikka on sodan jatkamista toisin keinoin. Ja: Laajassa perspektiivissä on yhdentekevää, tuhoutuuko sukupolvi sodassa vai väistyykö se seniilinä ja raihnaisena hautaan seuraavan tieltä.

Laajassa perspektiivissä? Kenen se on? Jumalten? Jo kuolleiden esi-isien?

Ei ainakaan uutta vuottaan haparoiden aloittelevien ihmisten.

Tuollaisen lakonisen hyväksyvän mietelmän verenvuodatuksesta voi kirjoittaa vain vauraan, kärsivällisillä poliittisilla neuvotteluilla ja uuvuttavilla kompromisseilla synnytetyn rauhanajan hyvinvointivaltion kasvatti, väkivallan tuhoilta varjeltunut globaali onnekas.

Rutiininomaisen politiikanteon ja sotatilan rinnastaminen on niin piittaamaton kategoriahyppy, että siihen kykenee vain sellainen, jota kohti ei ole ammuttu. Kunnanvaltuuston kokoustaminen voi olla kauheaa, mutta se vaikuttaa osallistujiin toisin kuin sisällissota.

Maa on kaiken kokenutta kiveä, ja niin kauan kuin ihminen on kulkenut sillä ja kyennyt mietteliäisyyteen, hän on joutunut murehtimaan pahaa, omaansa ja vihollisen, välttääkseen sitä, säästääkseen siltä rakkaansa.

Pahuuspohdinnoista on syntynyt kuin yhtä pitkää, moniaalle haarovaa, ikäpolvia yhdistävää levotonta ajatuskudelmaa, kun vallat ja uskonkappaleet ovat mullistuneet, toivo taittunut pelkoon ja toisinpäin.

Pian alkaa vuosi 2017, ja tuo ajatus on yhä kesken. ■

My o My -vaate- ja lifestyleliikkeiden perustaja Pauliina Louhiluoto sanoo, että yrityksen perustamisessa tärkeintä on osata Excel ja luvut. 

Ajattele numeroina. ”Ennen minkään yrityksen perustamista on tunnettava markkina ja yritystoiminta numeroina. Ajattele oma idea lukuina niin hyvin kuin osaat, se on tärkeämpää kuin miettiä yrityksen visuaalista ilmettä. Vain se, että viivan alle jää jotakin, tekee yrittämisestä järkevää. 
Se ei tälläkään alalla riitä, että rakastaa kauniita asioita, vaan päätökset on tehtävä lukujen pohjalta Excelissä. Ei mekään oltaisi tässä ilman mun miestä, joka 
meillä on se Excel-nikkari.”

Kerää ympärillesi oikeanlaiset ihmiset.”Pienyrittäjällä ei ole tukenaan ison firman rakenteita, jotka mahdollistaisivat esimerkiksi kouluttautumisen, vaan myös kehittymisestä ja uudistumisesta on huolehdittava itse. Siksi ympärilleen kannattaa valita yrittäjähenkisiä ja vahvoja ihmisiä, jotka uskaltavat kritisoida ja haastaa.”

Muista, että yrittäminen on kokonaisvaltaista. ”Kannattaa miettiä tarkkaan, mikä on minkäkin arvoista. Nämä My o My:n kahdeksan vuotta ovat olleet myös todella raskaat, ja olen miettinyt monesti, pitäisikö tehdä jotain muuta. Yrittäjänä it’s all about you, ja rajan vetäminen työn ja vapaa-ajan välille on vaikeaa. Etätyö on niin helppoa, että se tekee tästä vielä hankalampaa.”

Myyminen on tärkeää.”Myyminen ja myyjän työ ovat Suomessa aliarvostettuja. Myymiseen ja yritystoiminnan ymmärtämiseen pitäisi keskittyä jo kouluissa nykyistä enemmän, sillä ideoiden ja oman osaamisen myynti on tärkeää ihan Suomen menestyksenkin kannalta.”

Katso riittävän pitkälle.”Vaikka olisit tekemisissä päivittäisten lukujen ja tulosten kanssa, opettele katsomaan lukujen taakse ja pidemmälle. Pelkkiä pienen aikavälin lukuja katsomalla ei voi muodostaa kokonaiskuvaa eikä käsitystä sykleistä. Vähittäiskaupassa uuden myymälän saaminen voitolliseksi vaatii aikaa ja puskuria.” ■

Ennen Joni Purmonen ajoi eläinten oikeuksia iskemällä turkistarhoille. Nykyään hän edistää veganismia voimailemalla Berliinissä.

Vaaleanpunaiseen gorilla-asuun pukeutunut nainen rupattelee makasiinirakennuksen pihalla miehen kanssa, jonka selkään on kiinnitetty liilat perhosensiivet. Grillivartaissa käryää tofua, paprikaa ja herkkusieniä.

Sisällä graffitein koristellussa Berling Strength -kuntosalin pienehkössä hallissa käynnistyy samaan aikaan performanssi. Kaksi paidatonta miestä pitelee tankoa kuin iestä. Toisella on päässään härkä-, toisella hevosnaamio. Harmaaseen huppariin pukeutunut nuorimies on piiskaavinaan heitä vauhtiin.

Koska tämä kaikki tapahtuu Berliinin Friedrichshainissa, kyseessä ovat aivan normaalit syntymäpäivänaamiaiset. Juhlakaluna tosin sattuu olemaan kuntosali.

Kun lauantai-iltaisia synttäreitä on juhlittu muutaman tunnin verran, paikalle ilmestyy myös Playboy-pupuksi maskeerattu, atleettinen mies. Hänen päästään kohoavat vaaleanpunaiset jänönkorvat, ja valkoisen t-paidan kaula-aukon ylle on kiinnitetty musta rusetti.

Hän on kaksivuotispäiviään viettävän Berlin Strengthin perustaja ja omistaja Joni Purmonen, 42. Eläinteema sopii juhlaan erityisen hyvin, sillä Purmosen sali on vegaaninen.

Tämä taitaa olla Euroopan ensimmäinen avoimesti vegaaninen kuntosali. Se tarkoittaa, että shaket, proteiinit, palautusjuomat ovat vegaanisia. Laitteissa ei ole nahkaosia, eivätkä nyrkkeilysäkitkään ole nahkaa”, Purmonen selittää salinsa pihalla.

Purmonen haluaa purkaa vegaaneihin liitettyjä luutuneita mielikuvia.

”Vegaani ei aina ole parikymppinen hippinainen, vaan se voi olla voimamies tai perheenisä tai duunari.”

Mielikuvat kasvissyöjistä ituhippeinä voi täällä unohtaa. Yli satakiloinen, 185-senttinen keski-ikäinen kuntosalin omistaja haluaa olla siitä esimerkki.

Vegaanisuutta ei salilla mitenkään mainosteta, saati tyrkytetä, mutta Purmonen arvelee, että kävijöistä joka viides on vegaani.

Yksi näistä on Patrik Baboumian, Saksan vahvin mies. Purmonen on Baboumianin valmentaja.

”Patrikin ei tarvitse selitellä, kun se sanoo: ’Mä oon vegaani. Ja vahva mies.’ Niin. Se on siinä”, Purmonen sanoo ja lisää, että Baboumian kyykkäsi juuri 370 kiloa.

Hän naurahtaa suojattinsa merkittävälle suoritukselle.

”Se on semmoinen. On eri tasoa ne raudat.”

Itse Purmonen ei enää kilpaile mutta on pian syntymäpäiväjuhlien jälkeen lähdössä Liettuaan, jossa Baboumian osallistuu tukkipunnerruksen maailmanmestaruuskisoihin.

”Ajattele, sellaisiakin järjestetään”, hän sanoo ja hymyilee.

Purmosen salilla pauhaa kovalla – työntekijästä riippuen – hardcore, metalli tai hiphop. Salin seinällä roikkuu näkyvästi Gegen Nazis -lippu (’natseja vastaan’). Pukuhuoneessa lukee, että kiellettyä on myös kaikenlainen sukupuoleen, seksuaalisuuteen tai poikkeavuuksiin liittyvä syrjintä.

”Joku natsi on jouduttu täältä lähettämään matkoihinsa. Ovat tällä alalla yleisempiä”, Purmonen sanoo.

Hän muistelee, kuinka ovesta kerran astui sisään pari saliäijää, jotka katselivat pullistellen ympärilleen.

”Musiikki tietysti soi kovaa, ja yksi 62-kiloinen vietnamilainen kyykkäsi juuri 13 toistoa 120 kilolla”, Purmonen kertoo. Saliäijät kääntyivät kannoillaan.

”Jotkut eivät tykkää käydä täällä, kun täällä on tämmöinen rasismin vastainen juttu. Mutta jotkut ovat toisaalta ruvenneet treenaamaan ja tutustuneet täällä kavereihin ja muuttaneet asenteitaan.”

Berlin Strength on kunnostettu Revaler Straßelle hylättyyn rakennukseen, jossa aiemmin käytiin lähinnä pistämässä huumeita. Naapuritalossa toimii muun muassa tunnettu Cassiopeia-klubi; toisaalla alueella on kiipeilykoulu seinineen, ja täällä pidetäään myös kirpputoreja.

”Vasemmistolaisen, omaehtoisen kulttuurin luominen on täällä paljon pidemmällä kuin Suomessa, ja sellaiseksi lasken tämän salinkin”, Purmonen sanoo.

oni Purmonen ryhtyi vegaaniksi jo 1990-luvun alussa interreililtä palattuaan. Pelkästään kasvissyönti oli Suomessa tuohon aikaan harvinaista, vegaanius suorastaan radikaalia. Tuhannen oppilaan lukiostaan Vantaan Myyrmäestä hän 
     muistaa kaksi tyttöä, jotka olivat vegetaristeja.

Koska kasvissyöjiäkään ei juuri ollut esikuviksi, Purmonen siirtyi kuin luonnollisesti suoraan vegaaniksi. Hän oli perustamassa Vegaaniliittoa vuonna 1993, ja kaksi vuotta myöhemmin hän loi muutaman ystävänsä kanssa Suomeen Oikeutta eläimille -järjestön.

Purmonen ja hänen aisaparinsa Sami Seppilä levittivät intohimoisesti sanaa eläinten oikeuksista ensin Helsingin Lepakon punkskenessä, sitten muualla Suomessa ja Ruotsissakin. Nuo vaiheet on kuvattu seikkaperäisesti Suomi-punkin historiikissa Valtio vihaa sua.

1990-luvun loppupuolella parikymppinen filosofian opiskelija Purmonen esiintyi myös televisiossa eläinoikeusliikkeen äänitorvena. Siisti neule yllään hän selitti rauhallisesti ja sivistyneesti liikkeen tavoitteita. Turkistarhaiskuja hän kiisti tekevänsä.

Totuus oli kuitenkin toisenlainen. Joulukuussa 1997 viisi eläinoikeusaktivistia hiipi orimattilalaisen turkistarhaajan pihalle. Tarhaaja ampui haulikolla heitä kohti.

Purmonen oli yksi niistä, joihin haulit osuivat. Poliisi vei Purmosen hetkeksi lääkäriin ja sitten muutamaksi päiväksi selliin.

”Siellä oli kusinen patja. Aamulla sairaanhoitaja tuli käymään, ihmetteli veristä patjaa, vaihtoi laastarit ja lähti”, Purmonen kertoo ylimalkaisesti.

Hän ei halua juuri puhua ajasta, jolloin pelasti tovereineen koe-eläimiä ja vapautti tarhaeläimiä häkeistään. Mutta ei hän ole kohtelustaan katkera.

”Me oltiin duunaritaustaisia. Kyllä me tiedettiin, mitä odottaa poliisilta.”

Eläinoikeusliikkeen keinot muuttuivat Orimattilan laukausten jälkeen ja aktivistipolvi vaihtui. Purmonenkin muutti vuosituhannen vaihteessa Britanniaan.

Hän on asunut ulkomailla kauan. Britanniassa vierähti 12 vuotta. Purmonen oli naimisissa ja työskenteli it-alalla. Hänen elämäänsä tuli uusi käänne, kun hän alkoi tuolloin nostaa painoja.

”Olin aiemmin tehnyt fyysistä työtä, ja kun aloin istua tietokoneen ääressä, salilla käynti tavallaan korvasi sen”, Purmonen sanoo.

Alkujaan hoikasta nuorukaisesta kasvoi sitten lihaksikas mies, ja hän osallistui voimamieskilpailuihin. Parhaana saavutuksenaan hän pitää kahdeksatta sijaa Britannian vahvin mies -kilpailussa vuonna 2011.

Vähän alle neljä vuotta sitten Purmonen muutti Berliiniin. Täällä kuntosalin kävijät ovat hänen suomalaisesta kuuluisuudestaan tietämättömiä.

”En kaipaa feimiä. Mutta vegaanijuttujen ja eläinten oikeuksien edistäminen on minulle tärkeää”, Purmonen sanoo.

”Täällä oli...” Purmonen aloittaa ja hakee sitten sanoja, ”business opportunities.”

Hän valittelee, että pitkä ulkomailla asuminen on tuonut hänen suomen kieleensä ”Andy McCoy -fiiliksen”.

Purmosella on myös postimyyntiyritys, josta voi tilata muun muassa voimailuun liittyviä vaatteita. Se on toiminut hieman kuntosalia pidempään.

Salin perustaminen oli hänestä riski, sillä Saksassa ei ole juuri voimailusaleja. Maassa on vallalla bodauskulttuuri. Berlin Strengthissä niin ei ole: penkkejä oli aluksi vain yksi (nyt niitä on kaksi), mutta kyykkypaikkoja 12.

”Peilejä ei ole, sillä emme halunneet tänne bodareita – ainakaan sellaisia bodareita, jotka haluavat katsoa itseään koko ajan peilistä. Ajattelimme, että mitenhän tässä käy. Ja sitten lisäksi siihen vielä tämä vegaanijuttu.”

Kävijöitä on kuitenkin riittänyt. Jäseniä on 150, ja viikoittain käy noin 250 eri treenaajaa.

Läheiset keikkapaikat ovat tuoneet paikalle myös muusikoita.

”Joskus joitain isompiakin nimiä”, Purmonen sanoo. ”Ei nyt mitään Eminemiä, mutta lempibändini Nastyn muun muassa. Ja Amorphiksen jätkät ovat käyneet täällä.”

Sali sijaitsee Friedrichshainin vegaanikeskittymässä. Lähellä on Purmosen laskujen mukaan toistakymmentä pelkästään vegaanista ravintolaa sekä vegaaninen ruokakauppa.

Kun toimittajat tekevät juttuja veganismista, he tulevat usein näille kulmille ja vierailevat myös Berlin Strengthissä. Berliinissä Saksan vegaanimahdollisuuksista saa tosin turhan ruusuisen kuvan.

”Täältä kun menee länteen päin, niin tarjonta alkaa olla Suomen tasoa. Ja syvälle itään, niin se on vähän kuin menisi Poriin.”

Purmonen käy tiheään myös Suomessa, jossa suhtautuminen vegaaneihin on hänestä arkipäiväistynyt.

”Ihmisten hämmästely on ylipäänsä vähentynyt ja kysymysten luonne muuttunut tosi paljon vuosien varrella”, Purmonen sanoo.

Tätä nykyä häneltä kysytään esimerkiksi, mikä oli hänelle tärkein syy ryhtyä vegaaniksi. Ennen oltiin hyökkäävämpiä: tivattiin, onko kyseessä jokin kultti.

”Enemmänkin ihmisille tulee nykyään tarve selitellä omaa lihansyöntiään. Sanotaan, että en minäkään niin paljon lihaa syö…”

Purmosen mielipiteet ovat samat kuin nuorena, mutta perustelut ovat hänen mielestään jalostuneet. Eikä hän jaksa enää väitellä.

”Mutta ärsyttäähän se, että pitää nähdä vaivaa, kun haluaa, ettei eläimiä kohdeltaisi kaltoin. Luulisi, että se on itsestään selvää ja tehotuotanto lopetettaisiin. Mutta ei se niin mene.”

Eikä Purmonen ole poliittista toimintaa jättänyt. Berliinissä hän osallistuu muun muassa rasismin vastaisiin mielenosoituksiin.

Kaikki on vain nykyisin rauhallisempaa kuin parikymmentä vuotta sitten. Sunnuntaisin Purmosen voi nähdä siemailemassa vegaanista Fritz-Kolaa treenin välissä salinsa pihalla, kun täällä kokoontuu Fat Vegan Crew.

”Silloin meitä on paljon vahvoja vegaaniäijiä – muutamia, jotka kyykkää yli 220.”

Siinä ei tarvitse selitellä. ■

Ilta-Sanomien päätoimittaja Ulla Appelsin on suuri isänmaan ystävä, joka ei siedä punavihreitä maailmanparantajia. Hän ei peittele näkemyksiään sen enempää kirjoituksissaan kuin toimituksen käytävillä, missä osa alaisista pelkää häntä.

Helmikuussa 2013 perussuomalaisten verkkolehti Suomen Uutiset julkaisi uutisen, jonka otsikosta kokenutkin iltapäivälehden tekijä olisi voinut ylpeillä.

”Täysi sota Sanomissa”, Suomen Uutiset julisti.

Heti uutisen ensimmäisestä lauseesta kävi ilmi, että kyse ei ollutkaan mediajätti Sanoman johtajien välisistä riidoista, vaan siitä, että Ilta-Sanomien päätoimittajan Ulla Appelsinin kolumni oli herättänyt keskustelua Facebookissa. Appelsin oli kirjoittanut yhdestä lempiaiheestaan eli isänmaallisuudesta, ja Helsingin Sanomien tunnettu toimittaja Saska Saarikoski oli kommentoinut kirjoitusta Facebookissa näin:

Luin hämmentyneenä Ulla Appelsinin paatoksellisen vuodatuksen päivän Ilta-Sanomista. En voi olla hämmästelemättä Appelsinin vuodatusta ja erityisesti sitä, että Ilta-Sanomat on ilmeisesti päättänyt ripustaa oman brändinsä talvisotanostalgiaan, isänmaalliseen paatokseen ellei jopa oikeistopopulismiin. Appelsinin henkilökohtainen poliittinen missio tuntuu kaapanneen hyvän lehden panttivangikseen, toivottavasti ei lopullisesti.

Kirjoituksen pitkäksi venyneessä kommenttiketjussa helsinkiläinen kaupunginvaltuutettu Jukka Relander (vihr.) nimitti Appelsinia ”Goebbelsiniksi”, mutta Saarikoski poisti kommentin nopeasti. Tämänkin Suomen Uutiset kertoi lukijoilleen, kuten myös sen, että Saarikosken kirjoitukselle olivat peukutelleet muiden mukana SDP:n entinen puoluesihteeri Mikael Jungner ja kokoomuslaisen Nykypäivän silloinen päätoimittaja Tapani Mäkinen.

Kiinnostavinta koko jupakassa – joka itsessään oli tietysti hyvin vähäpätöinen – oli asetelma, jota Suomen Uutiset ei sanonut ääneen, mutta jonka jokainen Suomen henkistä ilmapiiriä vähänkin tunteva oivalsi: Suomen Uutiset tulkitsi Saarikosken ja hänen Facebook-ystäviensä toimet todisteeksi suvaitsevaiston kansallismielisiä piirejä kohtaan osoittamasta suvaitsemattomuudesta.

Maahanmuuton äänekkäimpien vastustajien itseymmärryshän lähtee sellaisesta uhriasetelmasta, jossa on olemassa kaksi Suomea: liberaalin ja kaikkea suvaitsevan eliitin Suomi ja se Suomi, josta perussuomalaiset keräävät ääneensä; Suomi jossa lihaa syövä valkoinen heteromies saa kantaa leijonariipusta kaulassaan ja kertoa totuuden maahanmuuttajista – tai saisi, jos liberaali, suvaitseva eliitti ei sitä jatkuvasti estäisi.

Tässä kuviossa valtamedialle, ja eritoten Saska Saarikosken edustamalle Helsingin Sanomille, on varattu rooli tietoa pimittävänä portinvartijana, joka päästää julkisuuteen vain oikeaksi katsomiaan näkemyksiä ja faktoja. (Äärikansallismielisillä nettipalstoilla Helsingin Sanomia on jo pitkään pilkattu ”Pravdaksi” ja sitä syytetään ”punavihreästä mädättämisestä”.)

Mutta on olemassa yksi toivonkipinä, ja hänen nimensä on Ulla Appelsin. Vuodesta 2010 lähtien Ilta-Sanomien päätoimittajana työskennellyttä Appelsinia kiitellään usein esimerkiksi maahanmuuton vastustajien Hommaforumilla, ja palstan nettiäänestyksessä hänet on valittu ”Vuoden tervejärkisimmäksi suomalaiseksi”.

Yksien sankari on tietysti toisien inhokki. Punavihreissä piireissä Appelsinista on tullut kauhistelun ja vitsailun aihe, eräänlainen symboli uusnationalismille, kulttuurivihamielisyydelle ja likipitäen kaikelle, mikä Suomessa nykyisin on vialla. Esimerkiksi vasemmistoliiton varakansanedustaja ja Vantaan kaupunginvaltuutettu Jussi Saramo on todennut Twitterissä Appelsinin levittävän ”käsittämättömän röyhkeää sekä valheellista propagandaa ja populismia”, ja elokuvaohjaaja Oskari Sipola on väittänyt hänen olevan ”Suomen kammottavin demagogi ja mahdollisesti koko maan vaarallisin ihminen”.

Ulla Appelsin, 49, johtaa lehteä, joka mainostaa itseään ”Suomen suurimmaksi uutismediaksi”. (Ilta-Sanomat tavoittaa 2,2 miljoonaa ihmistä viikossa, kun lasketaan yhteen paperilehden ja verkkosivujen lukijamäärät.)

Lehden hierarkiassa hänen yläpuolellaan on vastaava päätoimittaja Tapio Sadeoja, mutta uutiskoneiston pyörittäminen on pitkälti Appelsinin vastuulla.

Ilta-Sanomat – kuten suurin osa lehdistä – elää siitä, että tunnetut ihmiset suostuvat haastatteluihin ja puhuvat itsestään ja ajatuksistaan, mutta Appelsinilta itseltään on turha pyytää henkilöhaastattelua. Hän ei sellaisia myönnä.

Imagen haastattelusta kieltäytyessään Appelsin kertoi kommentoivansa julkisuudessa ”lähinnä Ilta-Sanomien [talous]lukuja ja muita asioita”. Mielipiteet voi kuulemma lukea hänen omista kirjoituksistaan, ja se kyllä totisesti pitää paikkansa: Appelsin kirjoittaa säännöllisesti pitkiä ja näyttäviä, usein lähes kokonaisen aukeaman täyttäviä kolumneja, joissa hän ottaa väkevästi kantaa milloin mihinkin asiaan.

Isänmaallisuuden lisäksi Appelsin on esitellyt viime vuosina näkemyksiään esimerkiksi ikkunoita rikkoneista anarkisteista, feminismistä, ääri-islamilaisesta terrorismista, Suomeen saapuneiden turvapaikanhakijoiden tekemistä rikoksista sekä eläinten suojelijoista, jotka huolehtivat Särkänniemen delfiinien kohtalosta mutta eivät Appelsinin tulkinnan mukaan osoita riittävästi kiinnostusta suomalaisten vanhusten auttamiseen.

Appelsinin ulostulot ovat poikkeuksellisia kahdellakin tapaa. Yleensä suurten lehtien päätoimittajat ilmaisevat mielipiteensä varovaisin virkkein nimettömissä pääkirjoituksissa, joita juuri kukaan ei lue. Mutta Appelsin tuo näkemyksensä julki omalla naamallaan eikä pidättele lainkaan – ja lisäksi hän kirjoittaa juuri niistä asioista, jotka sillä hetkellä kuohuttavat kahvipöydissä ja keskustelupalstoilla.

Toiseksi: Kirjoitustensa perusteella Appelsin on ilmiselvä arvokonservatiivi ja siksi selkeä poikkeus suomalaisten mediavaikuttajien joukossa. Vaikka Matti Apusen vaatimus toimittajien puoluekantojen paljastamisesta ei ole vieläkään toteutunut, on ilmeistä, että isoissa suomalaisissa lehdissä valtaa ja ääntä pitävät nykyisin tahot, joiden poliittinen kotipesä löytyy jostain kokoomuksen liberaalilaidan ja soininvaaralaisten taskulaskinvihreiden, kenties myös demarien, nurkilta.

Yhteistä tälle porukalle on selkeä etäisyyden otto perussuomalaiseen puolueeseen ja sen liepeillä esiintyvään jyrkkään kansallismielisyyteen ja muukalaiskammoon.

Toki Appelsinkin tuomitsee kirjoituksissaan pahimmat rasistiset möläytykset, mutta hänen sanomansa ydin on toisaalla: vielä suurempi ongelma on näistä möläytyksistä kimmastuneiden vastareaktio.

Hyvä esimerkki oli Appelsinin kirjoitus perussuomalaisten kansanedustajan Olli Immosen Facebook-päivityksestä syntyneestä kohusta. (Immonen esitti kesällä 2015 tunteellisen kutsun, jossa hän kehotti suomalaisia taisteluun monikulttuurisuutta vastaan.)

Appelsin sanoutui irti Immosen ajatuksista (”Olli Immosen FB-kirjoitus oli kiistatta kauhea”), mutta käänsi paheksuntansa kärjen sitten Immosen vastustajiin. Appelsinin mielestä oli väärin, että Immosen kirjoituksen jälkeen Helsingin Kansalaistorilla järjestetyssä jättimielenosoituksessa puhuneelle perussuomalaisten edustajalle, Hommaforumin perustajalle ja Suomen Uutisten päätoimittajalle Matias Turkkilalle, buuattiin ja huudeltiin.

[T]oivoisi, että jokainen meistä miettisi, mitä tekee ja missä on osallisena. Heitätkö kenties tahtomattasi bensaa liekkeihin vai yritätkö hillitä raivoa? Peukutatko vastakkainasetteluun yllyttäviä kirjoituksia vai kannustatko asiallisuuteen? hän kirjoitti.

Appelsin kirjoittaa usein vastakkainasetteluista ja kehottaa niiden välttämiseen. Joskus neuvo on viisas, mutta ei aina. Ilkeämielinen filosofi voisi todeta Appelsinin syyllistyvän ad temperantiam -argumentaatioon eli virheelliseen ajatukseen siitä, että kahden ääripään välinen ristiriita tarkoittaa aina sitä, että kumpikaan niistä ei ole oikea, vaan totuus löytyy ”jostain sieltä väliltä”.

Klassisia esimerkkejä ovat orjuus ja natsismi. Aika harva nykyihminen on sitä mieltä, että orjuuden kannattajilla tai Adolf Hitlerillä oli omat hyvät pointtinsa eikä heitä pidä sen tähden liian ankarasti arvostella.

Appelsinin kolumneissa syypää on lopulta se, joka on nostanut esiin jonkun epäkohdan suomalaisesta yhteiskunnasta, olipa se sitten rasismi tai yliopistojen määrärahojen leikkaukset.

”Pointti on aina sama: älkää valittako, Suomessa kaikki on hyvin”, sanoo yksi Appelsinin kanssa pitkään työskennellyt toimittaja, joka ei halua nimeään julkisuuteen.

”Ullahan on todella isänmaallinen ihminen, ja tämä aika tietysti ruokkii sitä.”

Tätä kirjoitusta varten on haastateltu yhteensä 11:tä ihmistä, jotka työskentelevät tai ovat työskennelleet Appelsinin kanssa Ilta-Sanomissa. (Vain yksi heistä suostui esiintymään jutussa omalla nimellään.) Heistä lähes kaikki mainitsevat kysymättäkin juuri isänmaallisuuden Appelsinin ajatusmaailmaa vahvimmin leimaavana piirteenä.

Appelsinin isänmaallisuus ei ole mitään modernia Team Finland -henkistä vienninedistämispuhetta, vaan pikemminkin karikatyyrimäistä 1950-luvun isänmaallisuutta: hänelle tärkeitä asioita ovat esimerkiksi sotaveteraanit ja luovutettu Karjala. (Appelsin on kirjoittanut jalkaväenkenraali Adolf Ehrnroothin elämäkerran ja Karjalan liitto on palkinnut hänet Pro Carelia -kunniamerkillä.)

Kollegat kuvailevat Appelsinin arvomaailmaa äärimmäisen mustavalkoiseksi. Punavihreitä maailmanparantajia hän ei siedä. Toimituksessa hän ei peittele penseyttään esimerkiksi Tarja Halosta, Anni Sinnemäkeä tai Rosa Meriläistä kohtaan, mutta henkilökohtainen mielipide ei aina osu yksiin lehden tarpeiden kanssa, ja siksi Appelsin on mielihyvin antanut Meriläisen analysoida Ilta-Sanomien sivuilla Tanssii tähtien kanssa -ohjelman kilpailijoita ja ryöpyttänyt lööpintekijää siitä, että Tarja Halosen lehdelle myöntämää haastattelua ei nostettu tarpeeksi näkyvästi esiin.

Myös suomenruotsalaisiin Appelsin suhtautuu usein kielteisesti, etenkin jos on syytä epäillä, että he ovat edenneet asemiinsa liian helpolla tai syntyneet kultalusikka suussa.

”Monet luulevat, että Ulla vihaa vasemmistolaisia, mutta se on väärinkäsitys. Hän vihaa ennen kaikkea eliittiä”, sanoo yksi Appelsinin entinen alainen. ”Ulla kokee itse olevansa tavallinen ihminen eikä missään nimessä eliitin jäsen, mikä on vähän hassua, kun hän kuitenkin on yhden Suomen suurimman lehden päätoimittaja ja tienaa yli 150 000 euroa vuodessa.”

Tarja Halonen ja muut maailmanparantajat, vihreät naiset, suomenruotsalaiset, eliitti… kuulostaa ihan perussuomalaisten inhokkilistalta. Joidenkin Appelsinin kollegojen mielestä tämän ajattelu meneekin yksi yhteen perussuomalaisten kanssa. Toiset arvelevat häntä kokoomuksen kannattajaksi, joka on vain haistanut taitavasti yhteiskunnallisen ilmapiirin ja ottaa siitä kaiken irti.

”Hän edustaa sitä kansaa, jota mikään muu media ei tällä hetkellä edusta. Eihän sillä porukalla ole montaa näkyvää ajattelijaa. On Timo Soini ja sitten on Ulla Appelsin”, sanoo yksi Ilta-Sanomien entinen työntekijä.

Appelsinin yhteiskunnalliset mielipiteet näkyvät selvästi Ilta-Sanomien toimituksellisessa linjassa, arvioi moni tätä juttua varten haastateltu toimittaja.

”IS ei tee punavihreitä juttuja. Se on aivan selkeä linjavalinta: lehti ei ole mukana missään unelmajutussa, se homma on jätetty Hesarin kaupunkitoimitukselle”, yksi heistä sanoo.

Yksi Ilta-Sanomien veteraanitoimittaja tosin huomauttaa, että suhtautuminen punavihreisiin maailmanparantajiin ei sinällään ole lehdessä viime vuosina muuttunut.

”Sama viholliskuva, eli tämmöiset pipertäjät, oli päätoimittajan tähtäimessä jo Koljosen aikana.”

(Vesa-Pekka Koljonen toimi Ilta-Sanomien vastaavana päätoimittajana 1984–2003.)

Uutta sen sijaan on se, että päätoimittaja itse johtaa taistelua niin näkyvästi eturintamassa. Useampi Ilta-Sanomien toimittaja kertoo ihmettelevänsä ja vierastavansa Appelsinin kolumneissaan esittämiä näkemyksiä.

Erityisen voimakkaita reaktioita toimituksessa herätti kirjoitus, jossa Appelsin paheksui palestiinalaissyntyistä toimittaja-kirjailijaa Umayya Abu-Hannaa, joka oli Helsingin Sanomissa kertonut muuttaneensa Hollantiin siksi, että hänen tummaihoinen adoptiotyttärensä oli joutunut Suomessa toistuvasti rasistisen huutelun kohteeksi.

Appelsinin mielestä Abu-Hannan olisi valittamisen sijaan pitänyt osoittaa kiitollisuutta Suomelle, joka oli tarjonnut hänelle ”verovaroin kustannetut korkeakouluopinnot”, ”useita hyviä työpaikkoja”, erilaisia palkintoja ja vieläpä kutsunut itsenäisyyspäivänä Linnan juhliinkin.

”Sen jutun jälkeen häpesin kertoa tuntemattomille, missä olen töissä”, yksi toimittaja kertoo. ”Valitettavasti Ullalta on myöhemmin tullut lisää ihan yhtä kauheita purkauksia.”

Toinen toimittaja, joka työskenteli Appelsinin kanssa Ilta-Sanomissa jo 25 vuotta sitten, kertoo pohtineensa usein, ovatko tämän mielipiteet todella niin jyrkkiä kuin kirjoituksista voi päätellä vai onko kyse tietoisesta kärjistämisestä, jolla kosiskellaan tiettyjä lukijaryhmiä.

”Sitten mietin, kumpi näistä on kauheampi skenaario”, hän sanoo. ”Ja onko sillä loppujen lopuksi edes väliä, mitä mieltä hän alun perin on ollut. Kun teet jotain tarpeeksi kauan, susta tulee semmoinen, miksi olet itsesi rakentanut. Ajattele nyt vaikka Irwiniä.”

Ulla Appelsin (o.s. Hovi) vietti lapsuutensa ja nuoruutensa Lappeenrannassa. Lukion jälkeen hän lähti Tampereelle opiskelemaan äidinkielenopettajaksi, mikä ei ole kaikkein tyypillisin väylä matkalla toimittajan, saati sitten päätoimittajan, tehtäviin; monet suomalaiset mediapomot ovat opiskelleet yhteiskuntatieteitä ja tutustuneet sen tähden tuleviin kärkipoliitikkoihin jo opiskeluaikoinaan.

Appelsinille tällaisia verkostoja ei syntynyt, ja monien mielestä se näkyy yhä ulkopuolisuutena silmäätekevien seurassa.

”Ei Ulla tunne ketään. Eikä se myöskään halua tutustua ihmisiin. Jos se menee kokkareille, se juttelee siellä lähinnä Sadeojan kanssa”, kertoo eräs Appelsinin uraa läheltä seurannut toimittaja.

Ilta-Sanomiin Appelsin tuli ensimmäisen kerran töihin kesällä 1991. Yksi silloinen kollega kertoo hänen liikkuneen aivan muissa porukoissa kuin suurin osa nuorista toimittajista. Toimituksen silloisessa kantakapakassa Bengalin tiikerissä häntä ei nähty.

”Hänestä jäi pinnallinen hömppävaikutelma, mikä ei johtunut siitä, että hän olisi ollut tyhmä, vaan puhetavasta ja pukeutumisesta, joka oli selvästi konservatiivisempaa kuin muilla sen ikäisillä naisilla siinä porukassa”, hän sanoo. ”Katsoin vain, että tuleva kokoomusrouva.”

1990-luvun lamavuosina Sanomissa säästettiin, ja vakipaikat olivat tiukassa. Niinpä Appelsin teki välillä äidinkielenopettajan töitä, mutta palasi pian Ilta-Sanomiin.

Appelsin työskenteli ulkomaantoimittajana, ja ulkomaantoimitusta johti 1990-luvulla Tapio Sadeoja. Appelsin sai toimituksessa poikkeuksellisen vahvan aseman, ja kun ulkomaantoimituksen uutispäällikkö eli kakkospomo Heikki Ali-Hokka siirtyi Yleisradioon, Appelsinista tuli hänen seuraajansa.

Siitä alkoi Appelsinin nousu toimituksen johtopaikoille.

”Oli selvää, että hänestä tulisi jossakin vaiheessa iso pomo lehdessä”, sanoo Ilta-Sanomien entinen toimittaja Sanna Ukkola, joka työskentelee nykyisin Ylellä.

Muutkin tätä juttua varten haastatellut pitävät Appelsinin nousua päätoimittajaksi ennustettavana ja johdonmukaisena. Hänen kerrotaan olleen jo nuorena hyvin itsevarma, ja luonteenpiirre on vain vahvistunut iän myötä.

”Kun Ulla on noussut hierarkiassa, hän on noussut aina ikään kuin askeleen korkeammalle kuin mitä se paikka on paperilla”, yksi Appelsinin kanssa työskennellyt sanoo.

Appelsinin reitti lehden johtoon on ollut täysin samanlainen kuin nykyisellä vastaavalla päätoimittajalla Tapio Sadeojalla – Appelsin on tullut vain askeleen perässä. Appelsin ja Sadeoja ovat aina tulleet keskenään hyvin toimeen ja heidän sanotaan olevan yksimielisiä lähes kaikesta.

Suurelle yleisölle Sadeoja on etäisempi hahmo, ja sitä hän on myös toimitukselle. Yksi Ilta-Sanomien toimittaja luonnehtii Appelsinia lehden ”henkiseksi ja sisällölliseksi johtajaksi”.

Kukaan ei kiistä Appelsinin pätevyyttä lehden pyörittämisessä, päinvastoin: häntä kuvaillaan ”fantastiseksi iltapäivälehden tekijäksi”, joka ”johtaa orkesteria aivan suvereenisti” ja saa isoissa uutistilanteissa ”koneen rullaamaan ihan toisella tavalla kuin kukaan muu Suomessa”.

”Hän on elementissään isoissa uutistapahtumissa, mutta häneltä sujuu koko skaala pienestä isoon, ja mehän tietysti tehdään pienestäkin isoa, koska se on iltapäivälehden koko idea”, sanoo yksi Ilta-Sanomien pitkäaikainen toimittaja.

Erään kollegan mukaan Appelsinin omistautuminen työlleen on täysin ainutlaatuista.

”Hän tekee lehteä 24 tuntia vuorokaudessa. Kun kaikki muu on tehty, siis ihan kaikki, hän alkaa lukea IS:n keskustelupalstaa.”

Appelsinin tarmoa ja uutisnenää kiitellään vuolaasti, mutta iltapäivälehden johtamisessa yhtä tärkeää on hoksata, mitkä jutut myyvät ja mitkä eivät, koska lehden levikki määrittyy päivittäisen irtonumeromyynnin perusteella.

Appelsin hallitsee senkin puolen. Toimituksen päälliköiden päivittäisissä palavereissa hän käyttää usein puheenvuoroja siitä, miten johonkin tiettyyn aiheeseen saataisiin mahdollisimman myyvä näkökulma tai otsikko.

”Ulla on ymmärtänyt, ketkä Suomessa lehtiä vielä ostavat: tukevasti keski-ikäiset maakuntien ihmiset, jotka eivät välttämättä osaa kovin hyvin englantia ja joilla on opistotason koulutus. Hän tekee lehteä sille porukalle, ja se on tärkeä kaupallinen oivallus”, sanoo yksi Appelsinin alaisuudessa työskennellyt toimittaja.

ltapäivälehdet yhdistetään usein tyhjänpäiväisiin hömppäuutisiin, mutta Ulla Appelsinin maailmassa ne ovat sivuosassa. Viihdemaailma ja julkkikset ei ole hänelle mikään intohimo, eikä hän ole järin kiinnostunut urheilustakaan.

Paljon tärkeämpiä Appelsinille ovat politiikan ja kotimaan uutiset, ja niiden sisältöön hän myös haluaa vaikuttaa, erityisesti silloin, kun jutut käsittelevät hänen omia lempiteemojaan, esimerkiksi maanpuolustusta tai Yleisradion asemaa.

Appelsin haluaa, että suuret uutiset pannaan lehteen mahdollisimman suurina. Joskus hän vaatii liki mahdottomia, kuten sadan sivullisen haastattelemista seuraavan päivän lehteen.

Appelsinin oma tausta näkyy siinä, että myös Ilta-Sanomien ulkomaansivut ovat hänelle tärkeät.

”Ei hän kuitenkaan halua muuttaa maailmaa ulkomaan jutuilla. Monet ulkomaantoimittajathan ovat itsekin identiteetiltään vähän kuin kehitysyhteistyötekijöitä, puoliksi Unicefin, SPR:n tai Amnestyn palveluksessa. Ulla ei ole yhtään sellainen. Hänelle tärkeää on vain uutisten hyvä hoito”, sanoo yksi toimittaja.

Ulkomaan uutisissakin Appelsin haluaa tehdä välillä asioita isolla kaavalla: esimerkiksi viime lokakuun lopulla Ilta-Sanomat julkaisi viikon ajan suuria ja näyttäviä juttuja piiritetyn ja pommitetun Aleppon kauhuista.

Ilta-Sanomien toimituksessa on nähty lehden pitkän historian aikana monenmoisia yksityisajattelijoita ja vahvoja persoonia, jotka ovat saaneet kirjoittaa aika pitkälti siitä mistä haluavat ja sillä tavalla kuin haluavat.

Sellainen toimituskulttuuri rupeaa olemaan jo historiaa. Nykyisin lehden sisältö ja juttujen näkökulmat suunnitellaan hyvin tarkasti toimituspäälliköiden, osastojen esimiesten ja tuottajien aamupäivän palaverissa, johon myös Appelsin ja vastaava päätoimittaja Sadeoja osallistuvat.

”Lopputulos on aika usein selvillä jo silloin, kun lähdetään tekemään juttua”, sanoo yksi pitkään lehdessä työskennellyt toimittaja.

Välillä Appelsin haluaa jonkun tietyn jutun, ja silloin se tehdään, vaikka osaston esimies ja toimittajat ideaa vastustaisivat.

”Aika usein juttuja perustellaan vain sillä, että Ulla haluaa tämän. Jutulle ei ole mitään järkiperustetta, mutta se on tehtävä, koska Ullalle ei sanota ei. Hänen kanssaan voi olla eri mieltä, mutta mihinkään se ei johda”, yksi Appelsinin alaisuudessa pitkään työskennellyt sanoo. ”Hän on jyräävä eikä kuuntele. Kun Ulla viheltää pilliinsä, kaikki juoksevat.”

Ilta-Sanomien päällikkötoimittajat pitävät päivittäisen palaute- ja ideointikokouksensa keskellä avokonttoria. Lähistöllä työskentelevät kuulevat tietysti kaiken, ja välillä Appelsinin sanoma tavoittaa kauempanakin istuvat, sillä suuttuneena hänellä on tapana huutaa ja kiroilla.

”Se huutaminen toimituksessa on ihan kamala asia”, yksi Appelsinin kanssa työskennellyt sanoo. ”Hän ei ole millään tavalla sellainen johtaja kuin johtajan tänä päivänä kuuluisi olla, innostava ja motivoiva. Hänen suorasanaisuutensa lähentelee epäasiallista käytöstä.”

Kiroilun ja huutamisen vahvistavat monet muutkin haastatellut.

”Ullalla on vain yksi ase, ja se on sinko, ja näin on myös työyhteisössä”, yksi heistä sanoo.

”Toisaalta pitää muistaa, että nyt puhutaan iltapäivälehden toimituksesta, jossa työkulttuuri on aina ollut hyvin ronski ja täysin erilainen kuin vaikkapa Hesarissa”, sanoo yksi Appelsinin pitkäaikainen kollega. ”Kyllä siellä pomot ovat ennenkin haukkuneet ihmisiä saatanan syyläkyrviksi ja ties miksi.”

Moni tätä juttua varten haastateltu toimittaja puhuu ”pelon ilmapiiristä”, joka Ilta-Sanomien toimituksessa vallitsee. Kaikkein pahinta on, jos Iltalehti on ehtinyt saada jonkun skuupin ennen Ilta-Sanomia tai hoitanut uutisoinnin muuten vaan paremmin.

Mutta osaa Appelsin myös kehua toimitustaan, kun on sen aika. Hän on myös päätoimittajista se, jonka puoleen useimmat toimittajat kääntyvät ongelmatilanteissa. Silloin Appelsin puolustaa alaisiaan jämäkästi. Muutenkin hän pitää sen minkä lupaa.

Yksi haastateltava kuvailee Appelsinia työuransa parhaaksi esimieheksi, juuri ennustettavuuden vuoksi, mutta huomauttaa heti perään: ”Se pimeä puoli on kyllä ihan seko.”

Moni ulkopuolinen arvelee Appelsinia tämän kirjoitusten perusteella tosikoksi. Se on väärä käsitys. Toimituksessa hän puhuu usein ronskeja ja hänen huumorintajuaan kehutaan. Kerran pari vuodessa hän saattaa lähteä toimittajaporukassa baariin ja ne illat ovat yleensä vauhdikkaita.

”Hän on aivan helvetin hyvä tanssija”, sanoo yksi kollega.

Mutta esimiehenä Appelsin ei ole mikään karismaattinen joukkojen lumoaja. Jos hän pitää puheen, hän lukee sen paperista.

”Hänellä ei ole luontaista karismaa. Hän ei saa ihmisiä toimimaan innostamalla heitä, vaan se tulee ihan puhtaasti ruoskalla, ja se ruoska on tosi terävä”, sanoo yksi Appelsinin kanssa monta vuotta työskennellyt toimittaja.

Tavallisen rivitoimittajan työhön Appelsin puuttuu harvoin suoraan. Käskyt kulkevat yleensä keskiportaan päälliköiden – osastojen esimiesten, uutispäälliköiden ja tuottajien – kautta.

”Hän puuttuu aivan kaikkeen sanavalintoja myöten, eikä kukaan pääsee tekemään niin kuin itse haluaa. Se Ullassa on raskasta”, sanoo yksi toimituksen keskijohdossa työskennellyt.

Viime vuosina Ilta-Sanomien keskiportaan pomoista huomattavan moni on vaihtanut työpaikkaa. Osa lähtijöistä on ollut Appelsinin luottoihmisiä, ja Appelsinin kerrotaan pettyneen voimakkaasti heidän otettua lopputilin.

”Voi sanoa, että Ullan track record ihmisten talossa pitämisessä ei ole kauhean hyvä”, hänen entinen kollegansa sanoo.

Appelsin itse tuskin on lähdössä Ilta-Sanomista minnekään. Eikä olisi suuri yllätys, jos hän seuraisi Tapio Sadeojaa vastaavana päätoimittajana, kenties aika pian: Ilta-Sanomissa ei ole koskaan ollut yli 60-vuotiasta vastaavaa päätoimittajaa. Sadeoja täyttää ensi kesänä 59 vuotta.

”Joko se on Ulla tai joku ulkopuolinen. Kukaan muu se ei voi olla sisältä”, sanoo yksi Ilta-Sanomien pitkäaikainen toimittaja.

Jos kaikki jatkuu entisellään, odotettavissa on siis lisää syytöksiä populismista ja nationalistisen propagandan levittämisestä. Ja kehuja suorasta ja hyssyttelemättömästä puheesta, johon muu lehdistö ei lammasmaisuudessaan kykene.

Se että juuri Ulla Appelsinista on tullut ihminen, joka symboloi yksille erinomaista journalismia ja toisille kamalaa journalismia, johtunee paitsi ajan hengestä, myös Appelsinin päätoimittajan roolia leimaavasta ristiriidasta: hänessä yhdistyvät vanhahtavat arvot ja ultramoderni toimittajabrändin rakentaminen.

Suomen lehdistön historia tuntee paljon konservatiivisempiakin päätoimittajia, mutta he ovat yleensä tyytyneet murisemaan mielipiteensä ulos päättäjien saunailloissa ja hirviporukoissa. Appelsin laskeutuu lukijoiden keskelle. Hän twiittailee ahkerasti, ei pelkästään Ilta-Sanomien asioista tai politiikasta, vaan välillä esimerkiksi Suomen jääkiekkomaajoukkueen peleistä, ja omissa kolumneissaan hän puhuttelee kansaa suoraan kuin vappupuhetta pitävä poliitikko tai Vanhan testamentin jumala.

Ja välillä hän ottaa tähtäimeensä jonkun yksittäisen julkisuuden henkilön, ja kun nämä henkilöt – Paavo Arhinmäki, Krista Kosonen, Jaakko Hämeen-Anttila, Sini Saarela – ovat järjestään enemmän tai vähemmän punavihreästi ajattelevia, niin ei ihme, jos Ilta-Sanomat vaikuttaa monien silmiin lehdeltä, joka on selvästi valinnut puolensa tässä maailmankatsomuksellisten kuplien välisessä kahnauksessa.

Kaikki eivät pidä tendenssimäisyyttä pahana asiana. Yhden Appelsinin entisen kollegan mukaan Suomessa on vallalla harhaluulo siitä, että täkäläinen lehdistö muka kävisi keskustelua neutraalilla maaperällä ja lopulta paras argumentti voittaisi, kuten saksalainen yhteiskuntateoreetikko Jürgen Habermas kuuluisassa teoriassaan esitti – todellisuudessa Suomen tilanne muistuttaa enemmän angloamerikkalaista maailmaa, jossa kukin lehti ajaa tietoisesti omaa ideologiaansa. Se pitäisi vain hyväksyä.

Voi myös ajatella, että on pikkumaista pahastua siitä, mitä Ilta-Sanomissa kirjoitellaan. Sehän on vain yksi iltapäivälehti. Ei kenenkään ole pakko lukea sitä.

Mutta toisaalta: aika moni lukee, tarkemmin sanottuna 2,2 miljoonaa ihmistä, ja siksi ei ehkä ole yhdentekevää, mitä mieltä Sanomatalon neljännessä kerroksessa asioista ollaan. ■

Se, jolla on vaatteissaan taskut, on rento ja itsevarma.

Tyypillinen sananvaihto juhlissa kuuluu nyt näin:”Ihana mekko, näytät upealta!”

”Kiitos! Ja arvaa mitä, tässä 
on taskutkin!”Mekoissa on meneillään taskumuoti. 
Jopa juhlamekoissa on sivusaumassa 
pikkuiset kädensijat.

Se näyttää ilahduttavan juhlijoita melkein enemmän kuin mekon saamat kehut. He työntävät molemmat kädet syvälle taskuihin ja nostavat mekkoa kauemmas vartalosta. Ele on rento ja vapautunut. Kuten on nainen, jolla on taskut.

Kaikissa naisten vaatteissa voisi hyvin olla taskut, niin kuin on miestenkin housuissa ja takeissa, aina. Näin ei kuitenkaan ole, edes housuissa ja takeissa. Niinpä on olemassa naurettavan helppo tapa ilahduttaa naista: ompele vaatteeseen taskut.

Racked.com-sivustolla kerrotaan taskujen historiasta: 1600-luvun lopulla miesten vaatteisiin keksittiin ommella kiinteät taskut erilaisten vyölaukkuviritysten tilalle. Naiset jatkoivat pussukkalinjalla, joka sopi hyvin runsashelmaiseen rokokoomuotiin. Ranskan vallankumouksen jälkeen naisten mekot tiukkenivat, eikä pussukoita voinut enää piilottaa helmoihin. Naiset alkoivat kantaa mukanaan käsilaukkuja. Taskut eivät koskaan vakiintuneet hameisiin.

Se on poliittista. Miehen vaatteet ovat käytännöllisiä, naisten kauniita. Naisilla 
ei myöskään saa olla salaisia kätköjä – miesten on helppo olla itsevarmoja, sillä heillä on aina jotain takataskussa.

Taskumuoti on siis feministinen voitto. Käytännölliseksi se ei vaatteita tee: ei niiden ohutkankaisten mekkojen taskuihin voi laittaa lompakkoa tai kännykkää. Taskut ovat sitä varten, että kesken hienojen kutsujen voi painaa hartiat lysyyn, työntää kädet syvälle taskuihin ja rentoutua.

Viime keväänä joukko päätoimittajia päätti vastustaa valemedian uhkaa sitoutumalla julkisesti oikeaan ja merkitykselliseen journalismiin. Kuinka sitten kävikään? Kaarina Hazard pohtii Hedberg-kohun kautta journalismin tilaa.

Image-lehti julkaisi lokakuun numerossaan kirjoittamani esseen ’Hedbergin saappaat’. Sen aihe oli tv-komiikka, tarkemmin The Office –sarja ja sen suomalaisversio. Laajahkossa esseessäni selitän millä kaikilla tavoin koomikko Sami Hedbergin valinta sarjan päärooliin on suuri virhe.

Kun Imagen päätoimittaja loppukesällä pyysi minulta kirjoitusta aiheesta, olin ilahtunut: Ilman muuta, ihanaa, tarkka aihe, joka kiinnostaa korkeintaan kourallista kaltaisiani sarjaentusiasteja. Vähänpä tiesin.

Kun lehti ilmestyi, Ilta-Sanomat tarttui esseeseeni heti. Tai itse asiassa sen yhteen virkkeeseen. Se kuului näin: ”Hedberg on se vaaraton pullea poika, ylikasvanut pikkuveli, joka häissä sahtipäissään lyö reisiinsä ja hokee Otetaan taas! ja jota ei kenenkään tarvitse pelätä eikä haluta.”

Tällä tavoin Hedbergin harjoittamaa huumorilaatua kuvaillessani en tiennyt käyttäväni ”rajuja sanakäänteitä”, mutta Ilta-Sanomat tiesi. Jos itse luulinkin kuvailleeni modernia Nummisuutarin Eskoa, lehti tiesi minun haukkuneen Hedbergin ”häijysti lyttyyn”. Seuraavana päivänä Ilta-Sanomat jatkoi tapausta kolmella jutulla haastattelemalla toista koomikkoa ja ”ulkonäköpaineisiin perehtynyttä tutkijaa”.

Näiden lisäksi lehti julkaisi oman toimittajansa kolumnipuheenvuoron, jonka otsikko kuului näin: ”Miksi Kaarina Hazard inhoaa Sami Hedbergiä?” Kysymykseen olisi tietenkin saatu vastaus, jos Ilta-Sanomat olisi soittanut minulle.

Muu media eteni mieluusti Ilta-Sanomien osoittamaan suuntaan, olihan tie jo valmiiksi tampattu. Viereinen iltapäivälehti kirjoitti minun käyttäneen Hedbergistä ”herjaavia kielikuvia” ja ”pistäneen halvalla” myös Hedbergin keikoilla käyviä ihmisiä. Iltapäivälehtien luoman asetelman myötä ilmaantui – kuten arvata saattaa – suuri määrä nettiporinaa, jossa sain kuulla kunniani. Osakseni langenneesta muhkeasta somevihasta Ilta-Sanomat ei ota vastuuta – kuinka se voisikaan, sehän vain pani asiat liikkeelle. Heti tuoreeltaan soppaan pisti lusikkansa myös Me Naiset –lehden kommentaattori ja jo muutaman päivän kuluttua Apu-lehti kertoi kolumnistinsa suulla, että olen obsessoitunut miesten seksuaaliseen nöyryyttämiseen.

Aika pitkälle oltiin päästy siitä, että eräs koomikko on mielestäni väärä valinta tietyn tv-sarjan yhteen rooliin.

Ilmaantui myös niitä, jotka olivat lukeneet esseeni ja ymmärtäneet sen. Suomen Kuvalehden ja Episodi-lehden elokuvakirjoittajat yrittivät omissa kommenteissaan selittää asiaa. Bassoradio ainoana pyysi minulta itseltäni asiaan kommenttia. Selvää on, ettei näistä ymmärtävistä puheenvuoroista siinnyt keskustelua, koska viha myy.

Ammattilaiskoomikolla on lavapersoona. Sami Hedbergillä se on sellainen, joka mm. järjestää Pullukka Run -juoksutapahtuman ja julkaisee teoksen kasvonilmeistään. Hän on Hedberg Entertainment Oy ja samihedberg.com, joka järjestää Kokovartalomies-kiertueita, antaa haastatteluja ylipainostaan ja jonka laihdutusta voi seurata Facebookissa. Kyllä, esiintyminen on ulkonäköhommaa, sen tiedän minä ja sen tietää Hedberg, mutta Ilta-Sanomien mukaan niin ei ole – itseään pullukaksi mainostavan Hedbergin kutsuminen pulleaksi on pilkkaa. Herkullisinta lie se, että juuri minä käytän sanaa pullea – katsokaa, se haukkuu, vaikka on ite! Asetelmahan suorastaan kutsui luokseen niin moneen taipuvaa koulukiusaamisen käsitettä ja kas, nopeastihan se sieltä löytyikin.

Esseeni käsitteli esittämistä, rooleja ja televisiota, mutta Ilta-Sanomat uutisoi sanoistani kuin ne olisi sanottu arkimaailmassa. Näin tehdessään se puhui palturia tahallaan, alentui itse valemediaksi. Mutta miksi Ilta-Sanomat kiisti roolien olemassaolon ja tosiasioiden sijaan väitti, että Hazard haukkuu Hedbergiä? Koska iltapäivälehden elinehto on väittää, että maailmaan on vain yksi näkökulma ja se on tämä meidän. Jos iltapäivälehti on päättänyt, että viihteeseen on sallittu vain fanin katse, siitä ei ole kirjoittaminen vakavassa mielessä kuten esseessäni tein. Lyhytnäköiseksi edukseen iltapäivälehti pitää lukijoitaan tyhmempinä kuin he ovat.

Ilta-Sanomien hakukoneen mukaan lehti julkaisi viime vuonna yli sata juttua, jossa Hedbergin nimi mainittiin. Lavakoomikko on otsikoita muniva kana, johon on syytäkin vaalia suhdetta. Tämä likeisyys voi johtua Hedbergin uniikista taiteilijalaadusta, mutta sille voi olla myös konkreettisempia syitä. Ilta-Sanomat kuuluu samaan konserniin tv-kanava Nelosen kanssa, joka tuottaa Konttori-sarjaa ja on myös tuoreen Luokkakokous 2 –elokuvan yhteistyökumppani. Molempia tähdittää Sami Hedberg. Konsernin eri osien synenergiaedut ovat ymmärrettävä seikka, mutta eikö median pitäisi jollakin tavoin erottaa journalistinen ja kaupallinen sisältö toisistaan, jotta lukijat tietävät kumman kanssa ovat tekemisissä?

Järkevänä ja menestyvänä liikemiehenä Hedberg itse hyvin ymmärtää näkyvyyden arvon. Vaikka hän ei tuoreeltaan ollut juuri mieltä kirjoituksestani, pian hän oli. Hän kertoi esseeni aiheuttamasta mielipahasta useissa haastatteluissa ja ruoti sitä vielä joulukuussakin ilmestyneessä Me Naiset –lehdessä.

Me Naiset -lehden haastattelun myötä Ilta-Sanomat puolestaan sai syyn palata asiaan ja uutisoida Hedbergin ulkonäköön kohdistuneesta kritiikistä nyt ikään kuin sellaista todella olisi esiintynyt jossakin muualla kuin Ilta-Sanomien omassa mielikuvituksessa. Ilta-Sanomat keksi asian, rakensi siitä kohun, jonka uskoivat muut lehdet, jotka suhtautuivat siihen tosiasiana, josta Ilta-Sanomat uutisoi.

Kiinnostavaa on myös se, ettei Ilta-Sanomat koko kohun aikana moittinut Imagea – jutun julkaisijaa – mistään, ainoastaan minua. Lehti ei tahtonut osoittaa sormella toista lehteä, vaan nimetä pahan alkujuureksi minut henkilönä – ikään kuin olisin jonkinlainen luonnonvoima, joka ottaa panttivangikseen kokonaisia toimituksia. Miksi? Minulla ei ole poliittista eikä taloudellista valtaa kenenkään yli. Mikä siis on se voimakas uhka, jonka Ilta-Sanomat minussa näki niin, että moinen täyden laidan hyökkäys yksittäisen freelancekirjoittajan kimppuun oli sen mielestä journalistis-eettisesti perusteltu ja kohtuullinen?

Kun hämmästelin tapausta Facebookissa, eräs päätoimittajan työstä vankan kokemuksen omaava henkilö korjasi minua näin: ”Älä ylennä itseäsi.” Ensin en käsittänyt kehotusta lainkaan – miljoonalevikkinen iltapäivälehti väittää itsestäni seikkoja, mutta en saisi kiinnittää siihen mitään huomiota? Mielipiteeni tv-komedian roolituksesta on lukuisia artikkeleja vaativa yhteiskunnallinen epäkohta? Ei tietenkään ole, mutta siitä voi sellaisen tehdä.

Henkilön julkinen panettelu on tuttua politiikan parista – vasemmistolehti demonisoi oikeistovaltaa ja päinvastoin. Tällaisesta ei kuitenkaan nyt ollut kyse, ainakaan päällisin puolin: mielipide yhdestä tv-roolista ei millään muotoa selittänyt monen artikkelin manööveriä.

Ja selitti kuitenkin: Ilta-Sanomat keksi kaltaiseni kirjoittajan ja Hedbergin kaltaisen koomikon vastakkainasettelun vankistaakseen maailmaa, jonka se on itse luonut. Lehti on jo vuosia rakentanut asetelmaa, jossa kouluttamattomat, mutta kunnolliset ja tunteelliset duunarimiehet ovat yhdellä puolella, koulutetut ja kylmät naiset toisella. Tällaista vastakkainasettelua ei maailma tunne, mutta kyllä siihen yksi freelancer ja yksi menestyvä liikemies taipuvat, kun toimittajavoimin taivutetaan. Hetken toivuttuani siis käsitin: Journalismi ei kaihdakaan rooleja ja niistä puhumista, se vain tahtoo päättää kuka näyttelee ja mitä, sitten lavastaa, puvustaa, ohjata ja päättää vuorosanat – ja asettua itse katsomoon.

Valemedian lisäksi usutusjournalismi elää kukoistustaan. Maailma on laaja ja harmaa, mutta milläs semmoista myyt. Mustan ja valkoisen ääripäät syntyvät kätevimmin jakamalla porukka fiktiivisiin puoliin – esimerkiksi elitistisiin feministeihin ja elämän kovan koulun käyneisiin tavallisiin suomalaisiin. Näiden välille voi sitten sommitella riidan ja vihollisuudet, joita ei ole olemassa.

Journalistin ohjeiden mukaan toimittajat sitoutuvat kertomaan siitä, ”mitä yhteiskunnassa tapahtuu”, eivät keksimään sitä. Vai onko niin, että viihdeuutisia eivät koske journalistiset säännöt? Jos näin, voisiko siitä valistaa lukijoita laajemminkin? On nimittäin aivan eri asia lukea kertomusta Sami Hedbergin ja Kaarina Hazardin välisestä vastakkainasettelusta ajatellen, että se on tosiasia kuin tieten, että kyse on iltapäivälehden fantasiasta. Ilta-Sanomat tahtoi lietsoa väkeä tunteelliseen inhoon, kylvää eripuraa ja lisätä vihaa, ja siinä se onnistui. Avoimeksi kysymykseksi jää: Miksi?

Kaarina Hazard on vapaa kirjoittaja

Sarjayrittäjä, keksijä Janne Käpylehdolle työ on myös harrastus. Kunhan hän saa peräkärry­aurinkovoimalansa valmiiksi, hän aikoo kehittää sähköjohdotonta konserttia.

Tarjoa faktoja.”Työskentelen aurinko­sähkön parissa, ja Suomessa sen toimivuutta kyseenalaistetaan usein, koska Suomessa on talvi ja pimeää. Samat kysymykset toistuvat loputtomiin, joten vaikkapa taloyhtiöille olen tehnyt kartoituksia, joissa on valmiit vastaukset tyypillisiin kysymyksiin sekä taloudelliset laskelmat.”

Ilon kautta.”Koska energiantuotanto liitetään automaattisesti poliittiseen päätöksentekoon, haluan omassa työssäni tuoda esille sen hauskuutta. Tempaukset ja omat kokeilut ovat esimerkkejä kuluttajille siitä, että pienelläkin panoksella voi tehdä muutoksia.”

Korosta kokemuksia.”Kun puhun uudelle yleisölle, yritän löytää argumenttieni tueksi positiivisia kokemuksia. Suomessa on esimerkiksi pitkät perinteet aurinko­paneelien käytöstä kesämökeillä. Kun otan hyvät kokemukset puheeksi, saan ihmiset ­kuuntelemaan.”

Vaikuta mielikuviin.”Uudistuvilla aloilla teknologia on mahdollistanut ennen mahdottomat innovaatiot. Nyt haasteina ovat vanhentuneet ajattelutavat ja päätökset, jotka perustuvat tunteisiin.”

Innostu itse.”En ole oikeastaan koskaan poissa töistä. Tämä onnistuu, koska työnteko on minulle lähtökohtaisesti mukavaa.  Olen luvannut itselleni olla lähtemättä mukaan projekteihin, joissa joutuisin itseäni toistavaksi asiantuntijaksi.”

Lähesty. ”Aina työt eivät löydy perin­teistä reittiä pitkin eli niin, että joku pyytää tarjousta tai urakkaa. Jos törmään esimerkiksi somessa kiinnostavalta vaikuttavaan tahoon tai ihmiseen, lähden itse lähestymään. Ei siinä mitään häviä, ja voi löytää uuden yhteistyökumppanin.”

Uskalla.”Kokeiluluontoisissa projekteissa saat helpommin anteeksi kuin luvan.” ■

Palstalla eri alojen oivaltajat kertovat, kuinka asioita voi tehdä toisin.

Kirjailija Jari Tervo koki 2010-luvun vaihteessa herätyksen. Hän havaitsi, että Suomessa on rasismia, ja alkoi jyrähdellä sitä vastaan. Tässä jutussa hän jyrähtelee ja juo runsaasti alkoholia.

Teksti oskari onninen   Kuvat miikka pirinen  tyyli janic leino  
meikki/hiukset pia seikkula

Jari Tervo on kadonnut.

Kello on jotakuinkin iltaseitsemän marraskuisena arki-
iltana helsinkiläisessä juomaravintolassa.

Edeltävän kahdeksan tunnin aikana olemme istuneet ensin ravintola Kosmoksessa ja nauttineet lounaan ja pullollisen viiniä per naama. Sen jälkeen olemme siirtyneet viereiseen baariin ja ottaneet kuusi tai seitsemän tuoppia keskikaljaa päälle.

Tervo on kantanut pöytään lisää olutta ennen kuin edellinen lasi on ollut edes tyhjä.

”Otetaan vielä!”

”Vielä yhdet!”

Yksien ja toisien innoittamina olemme hoilottaneet epävireisessä kuorossa Yesterdaytä. Tervo on kirjoittanut nimikirjoituksensa keski-ikäisten naisten lounasseteleihin, uhonnut lopettavansa Uutisvuodossa ja lyönyt nyrkkiä pöytään niin, että puolitäydet tuopit läikkyvät.

Ja koko ajan hän on toistellut suorastaan hunajaisin äänenpainoin, kerta toisensa jälkeen:

”Mussukka, onhan kaikki hyvin?”

”Is everything okay?”

”Would it be okay?”

Tai sitten sellaisella volyymilla, että ihan koko baari kyllä kuulee:

”Ole hiljaa!”

”Suksi vittuun!”

Kun palaan vessasta, Tervo on poissa. Puisella tuolilla on vain punainen ruudullinen kašmirhuivi.

Samana aamuna kello yksitoista Jari Tervo seisoo ravintola Kosmoksen edessä Kalevankadulla, rööki huulessa.

Koska ravintola aukeaa vasta puolen tunnin päästä, on tehtävä pieni happihyppely syksyn ensimmäisen talvipäivän kirpeydessä. Hapen määrä on tosin suhteellinen. Ensimmäinen tupakka palaa kävellessämme Stockmannille, jossa Tervo nostaa alakerrasta käteistä, sillä hän ei ole alkanut vieläkään käyttää debit-kortteja. Toinen tupakka syttyy kellon alla keskipäivän vilinässä, kolmas Kosmoksen ovella.

”Lupasin Katille, että olisin kirjamessuihin mennessä lopettanut.”

Tervo on mukava mies. Ja hauska. Mitä muutakaan suomalainen voisi ajatella kirjailijasta, jonka on nähnyt 19 viime vuoden ajan televisiossa katselemassa yläviistoon ja laittamassa pohdiskelevaan sävyyn niin monta sanaa peräkkäin, että lopputulos on yllättäen naseva oneliner.

Viime vuosina Jari Tervo tosin on ollut julkisuudessa myös vakava. Hän on puhunut hyvien asioiden puolesta; ihmisoikeuksien, perustuslain noudattamisen ja seksuaalisen tasa-arvon.

Hän laukoo menemään niin, että kaikki varmasti huomaavat ja reagoivat. Helsingin Kirjamessujen avajaispuheessa hän jyrähti, että EU tekee Turkin kanssa ”historian suurinta ihmiskauppaa” ja että ”törkeä natsiväkivalta” on muuttunut asioiden todelliseksi tilaksi Suomessa. Jos emme kunnioita ihmisoikeuksia, olemme Tervon mukaan ”matkalla helvettiin”.

Tervo on hyvien asioiden Donald Trump.

Kosmoksen ovet eivät ole vielä auenneet, kun Tervo jo harmittelee, kuinka vääräntyyppiset ihmiset eivät enää saa puolustaa oikeita asioita.

Ei ole epäselvää, kehen hän viittaa, mutta ojennetaan takit ovimiehelle ensin.

Juuri täällä Kosmoksessa kansakunnan omatunnot tapasivat ryypätä. Suuret suomalaiset miesnerot, haavikot ja donnerit, jupisivat tupakansavussa, miten maa makaa.

Ajat ovat toiset nyt. Ravintolasalin vastareunalle pitkään pöytään ryhmittyy eläkeläisseurue, joka ryhtyy pitämään puheita ja laulamaan juomalauluja. Toisissa pöydissä istuu valkokauluksisia bisnesseurueita kokouslounailla.

Kosmoksessa perinteen rippeet ovat ruokalistassa ja valkoisissa pöytäliinoissa. Juomaa sentään saa.

Tilaamme 24 senttilitraa chardonnaytä. Tervo vitsailee tarjoilijalle, että onkohan viini sellaista, josta voisi sanoa, että ”meillä kotona pestään autoja tällä”.

Kalakeitot alkuun, pääruuaksi kuhaa.

Sitten on Tervon vuoro kertoa, mitä Suomessa tapahtuu. Panna tämä sijaltaan horjahtanut maa järjestykseen.

Alun perin tunsimme Jari Tervon kirjailijana. Tai jotkut tunsivat hänet jo 1980- ja 1990-luvuilla Ilta-Sanomien toimittajana. Hän julkaisi ensin runokirjoja, sitten esikoisromaaninsa Pohjan hovin vuonna 1993 ja ryhtyi vuonna 1995 kokopäiväiseksi kirjailijaksi.

Vuonna 1997 alkanut Uutisvuoto on tehnyt Tervosta yhden Suomen tunnetuimmista puhuvista päistä. Hän on luultavasti jopa tunnistetumpi kuin uutisankkuri Matti Rönkä.

Tervo on yksi harvoista suomalaiskirjailijoista, joiden teoksista otetaan yhä viisinumeroisia ensipainoksia.

”Uutisvuodosta on ollut kiistatonta hyötyä. Ei ilman sitä varmasti myytäisi kirjoja edes puolia tuosta”, Tervo sanoo. ”Naiset ostavat kirjoista varmaan 80 prosenttia. Mitenkään väheksymättä heidän kirjamakuaan, valtaosa on niitä, jotka käyvät kerran vuodessa kirjakaupassa ja huomaavat, että tämäkö iloinen lihava poika televisiosta kirjoittaa kirjoja.”

Kirjat eivät ole ollenkaan samanlaisia kuin televisio-Tervon saunanjälkeisviihde.

Erityisesti Pohjan hovi nostetaan usein esimerkiksi siitä, että kirjailijana Tervo on aliarvioitu.

Hän ei ole mikään Arto Paasilinnan kaltainen humoristi tai Miika Nousiaisen kaltainen mukahumoristi. Hän ei kirjoita ”lukuromaaneja” vaan aikuisten kirjallisuutta. Sellaista, jota ei ahmita, päinvastoin. Tervo kuvaa romaanejaan koneistoksi, jossa palat menevät kohti toisiaan ja joko loksahtavat lopussa tai sitten eivät ihan.

”Minä kirjoitan kuten EU:n huippukokouksia käydään. Niissä mitään ei ole sovittu ennen kuin kaikki on sovittu.”

Vuoden 2004 vakoojaromaani Myyrässä on enemmän aikatasoja ja liikkuvia osia kuin nipussa perinteisiä Finlandia-ehdokkaita.

Se myi ilmestymisvuonnaan yli 90 000 kappaletta. Eräs kriitikko kuvasi sitä Suomen keskenjätetyimmäksi isänpäivälahjaksi.

”Minä olen itse sanonut, että se on Suomen keskenjätetyin joululahja”, Tervo korjaa.

Myyrä oli Finlandia-ehdokkaana, kuten Tervon romaaneista myös Pyhiesi yhteyteen (1995) ja Minun sukuni tarina (1999). Kertaakaan hän ei ole voittanut.

Uran toista suurtyötä, tänä syksynä ilmestynyttä Matriarkkaa, kehuttiin Helsingin Sanomissa Tervon parhaaksi.

Se on Sadan vuoden yksinäisyyden sukuinen romaani kummien ihmisten inkeriläiskylästä ja nyky-Suomen kiristyneestä ilmapiiristä. Ja myös se hyppii ajassa ja paikassa ja on kieleltään hukuttavan runsas. (Kirjoitustyyliä ilkeillään kustannuspiireissä ”taidehölskytykseksi”.)

Matriarkka ei päässyt edes ehdolle Finlandia-palkinnon saajaksi.

Tervo mukaan hänen on turha edes aloittaa asiasta, koska mitä ikinä hän siitä sanookin, tulkitaan väärin. Mutta hän aloittaa silti.

”Olen vähän tyhmä, jos alan arvailla, että suomalaiset kulttuuri- ja kirjalliset piirit eivät voi sietää hyvin myyvää kirjailijaa. Sittenhän alan taistella mieleni varjoja vastaan, otan itseeni, mitä he ovat mieltä ja hyökkään näitä olkiukkoja vastaan raivokkaasti.”

”Tämä on asia, mihin minä en voi mitenkään vaikuttaa, en näemmä edes kirjojen laadulla. Joten se kannattaa unohtaa. Kaikki muut kyllä muistuttavat minua asiasta.”

Vuonna 2011 Tervo yllätti. Hänen syksyn romaaninsa ei käsitellytkään Suomen lähihistoriaa ja miehiä. Layla kertoi naisista, ihmiskaupasta ja kurdien heikosta asemasta. Helsingin Sanomien kritiikissä sanottiin: Käsissä on toistaiseksi suurin yllätys Tervon jo mittavalla uralla. Hänen kirjailijanprofiiliaan Layla laventaa hienosti. Tästä eteenpäin Tervo pitää mainita myös kansainvälisen tason naisasiamieheksi.

Tervo kertoo huomanneensa joskus viime vuosikymmenen taitteessa, että ihmisethän kirjoittavat internetiin aivan mitä sattuu. Sitä ennen hän oli ajatellut, että kaikki ”järjissään kulkevat” ihmiset olisivat sitä mieltä, että ”ihmisoikeuksia ja seksuaalisia vähemmistöjä pitää puolustaa”.

Toukokuussa 2012 Tervo alkoi kirjoittaa Ylen nettisivuille kolumneja, joissa hän on aina hyvän puolella.

Tervo on puolustanut tasa-arvoista avioliittolakia, turvapaikanhakijoita, Punavuoren punaviinin juojia, Pertti Kurikan nimipäiviä, humalaa ja hetkittäistä täysraittiutta, Malala Yousafzaita, juopottelevia joulupukkeja, Conchita Wurstia, lastensairaalakeräystä.

Hän on vastustanut kepua, Björn Wahlroosia, Mika Niikkoa, Pekka Himasta, rasisteja, Vladimir Putinia, Donald Trumpia, Kataisen, Stubbin ja Sipilän hallituksia, Talvivaaraa, anarkisteja, vappumarsseja, rattijuoppoja, NSA:ta.

Otsikot kertovat täsmälleen, mitä on tarjolla: Valkoinen roskaväki. Trolliarmeija. Vatulaattori. Lötky.

Valkoista roskaväkeä käsittelevässä kolumnissa Tervo haukkui turvapaikanhakijoita vastustavia suomalaisia muun muassa huonosti koulutetuiksi, epäterveellisesti syöviksi, homoja ja muukalaisia vihaaviksi, kulttuuria inhoaviksi ja niin edelleen. Ilta-Sanomien kolumnisti Jyrki Lehtola kirjoitti Tervon kolumnista, että se on itsessään esimerkki rasismista. ”Kohua” ruodittiin Helsingin Sanomissa asti.

Toinen hittikolumni samasta aiheesta, Seitsemänsataatuhatta rasistia, keräsi verkkoon ainakin seitsemänsataa kommenttia, puolesta ja vastaan, joista Yle sitten teki erillisen koosteen.

”Kirjoitin, että 700 000 suomalaista on rasisteja. Se on ihan Suomen Kuvalehden Taloustutkimuksella teettämä tutkimus, mutta tuolla luku edelleen liikkuu kuin olisin vetänyt sen hatusta”, Tervo sanoo.

Hän puhuu liki kirjakielisesti, kädet yhtä rauhallisesti pöydälle laskettuina kuin joka lauantai.

”Se on hyvin taitavasti ja demagogisesti käännetty, että minä haukun Suomen kansaa, suomalaisia, miten kehtaan tällaisia tehdä.”

Viime syyskuussa Tervo kutsui suomalaisia autisteiksi ja tuli loukanneeksi sekä suomalaisia että autisteja. Hän sanoi Helsingin Sanomissa, etteivät suomalaiset osaa autisminsa vuoksi ottaa muualta tulleita ihmisiä huomioon. Tervo sanoo saman asian Matriarkassa: ”Suomalaiset ovat autistinen kansa.”

Useat muutkin Tervon julkisuudessa esittämät mielipiteet löytyvät sanatarkasti hänen kirjoistaan. Paheksunnan myrskyt vain nousevat yleensä niistä julkisuudessa esitetyistä.

Myrsky seurasi tästäkin lausunnosta. Se harmittaa Tervoa, sillä tarkoitus ei ollut puhua ”autisteista”, vaan ”autismin kirjosta”, josta merkkejä voi tunnistaa myös niistä, joilla ei ole diagnoosia.

”Se on ominaisuus eikä sairaus. Kyllä minä tiedän sen”, hän sanoo.

”Tiedän myös sen, että kun keilapallo lähtee kovaa vauhtia vyörymään kohti posliinikauppaa, sitä on mahdotonta pysäyttää. Se on herkullinen asia, että Tervo, joka varmasti laskee itsensä hyviin ihmisiin ja puolustaa hyviä asioita, on haukkumassa autisteja rasisteiksi. Sairaita ihmisiä haukuit. Turha minun on siinä väitellä koko internetiä vastaan.”

Eikö tarkoitus ollut alun pitäen provosoida? Puhua kuin Halla-
aho, leimata kansakunta mutupohjalta ja katsoa, vallitseeko yhteiskunnassa kaksoisstandardi?

”Eieieiei!” Tervo vastaa.

”Jos kertoisin, että tällainen on suomalainen kansanluonne, sehän olisi tuubaa ja moneen kertaan kuultua. On tietysti olemassa kulttuurisia erityispiirteitä. Niin. Aivan, se on sama asia sanottuna sosiologisesti pätevällä kielellä.”

Niin tai näin, Tervon sanamuodot ovat kovin samanlaiset kuin eräässä Kalevan pääkirjoituksessa vuonna 2008: Päissään surmaaminen on [suomalaisten] kansallinen, ehkä suorastaan geneettinen erityispiirre.

Tätä pääkirjoitusta Jussi Halla-aho parodioi kirjoittaessaan blogiinsa, että ohikulkijoiden ryöstely ja verovaroilla loisiminen on somalien kansallinen, ehkä suorastaan geneettinen erityispiirre. Halla-aho sai tekstistään tuomion kiihottamisesta kansanryhmää vastaan.

Jari Tervo kertoo, kuinka eräs häntä vastikään haastatellut toimittaja oli kehunut, kuinka hän on niin rohkea ottaessaan voimakkaasti kantaa näissä herkissä asioissa.

”Olin aivan ällistynyt. En ole rohkea. Se on hyvin yksinkertaista, tavallista arkipäivän humanismia. Ei missään ylevässä merkityksessä.”

Mutta tällaista se on modernissa yhteiskunnassa, jossa julkinen keskustelu on muuttunut populistien pingikseksi.

Kansallisen puheenaiheen yllättäessä eetteriin raahataan joku kristakosonen lausumaan irtolauseita perussuomalaisista tai leikkauspolitiikasta. Sitten vain toivotaan, että kommentti on niin raflaava, oikea kohu, jonka perään voidaan tykitellä yhtä raflaavia reaktioita loukkaantuneilta.

Huomiotaloudessa asia ei ole enää aikoihin ollut tärkeintä, vaan reaktiot. Niiden saaminen ei ole vaikeaa.

Suomen mediassa julkaistaan noin joka viikko lukiolaisenkin kirjoittamaksi lattean oikeamielinen kolumni siitä, että rasismi on paha asia tai että perussuomalaiset ovat populisteja, mikä sekin on paha asia.

Lopputulos: lehdelle klikkeinä mitattava positiivinen signaali hyvästä sisällöstä ja kirjoittajalle pään sekaisin panevaa palautetta siitä, kuinka viisas ja rohkea hän onkaan.

Jos tarkoitus on hyvä, esimerkiksi rasismin vastustaminen, se pyhittää keinot.

Vaikka tosiasiassa mikään ei ole niin vaarallista hyville asioille kuin niiden puolustaminen huonosti.

Juuri sellaisesta populismista media ruoskii itseään nyt Trumpin-
ajan Yhdysvalloissa. Ruotsissa hallitukset ovat keskittyneet jo monta vuotta huutamaan rasistia, ja ruotsidemokraattien suosio vain nousee gallup gallupilta.

Tervo pitää selvänä, että Suomen henkinen tila on se, että Ilja Janitskin pääsee omalta listaltaan eduskuntaan seuraavissa vaaleissa 2019. Tony Halmekaan ei olisi tarvinnut perussuomalaisia 16 000 äänensä avuksi.

Tervo ehdottaa vedonlyöntiä.

”Pullollinen hyvää viinaa? Mikä on susta hyvää viinaa? Magnum-
pullo Koskenkorvaa? Se joka on lähempänä, se voittaa.”

Käy. Veikkaus: 2 180 ääntä.

”Mä sanon, että 20 000. Paitsi saako vankilassa olevat olla ehdolla?”

Tervo vastaa ja ojentaa kätensä pöydän yli.

Tupakkatauko.

”Käväsen”, hän sanoo ja nousee.

Nopeat sauhut, Kalevankadulla vihmoo.

Harvahampainen romaninainen saapuu käsi ojossa.

”Money.”

Tervo antaa kasan kolikoita taskustaan. Nainen osoittaa hänen punaista Marlboro-askiaan.

”Two?”

”Take two, take four.”

”Food. Money. Mother.”

Tervo ärtyy ja kaivaa taskustaan kympin. Nainen alkaa nostaa violetin takkinsa helmaa kuin näyttääkseen ylimääräisen kiitoksen.

”Please leave!” Tervo jyrähtää.

Marssimme sisään.

Tervo tilaa uuden kierroksen autonpesuviiniä.

Hänelle asiat ovat yksinkertaisia: tärkeintä on se, mitä puolustetaan ja että sitä puolustetaan. Sellainen ei ole muodikasta.

”Valkoisille keski-ikäisille hyvinvoiville miehille on roolitettu osa tässä anglosaksiseen korrektiusajatteluun pohjautuvassa näytelmässä. Kun et toimi sen mukaan, et ole uskottava. Se on aivan merkillistä. Aivan yhtä tyhmää ajattelua kuin 120 vuotta sitten olisi sanottu, että sinä olet nainen, älä tule kannattamaan tätä hyvää demokratian ajatusta. Sä munaat hyvät jutut nyt. Ole hiljaa, koska sun kannatuksella ei tehdä tässä mitään.”

Yksi julkisen keskustelun ongelmista on, että keskitytään siihen kuka sanoo, ei siihen, mitä sanotaan.

Sen kuva on Jari Tervo. Keski-ikäinen valkoinen heteromies, joka yrittää puhua sorrettujen puolesta.

”Yhtenä päivänä pohdin, että Väinö Linnan Täällä Pohjantähden alla on hyvä esimerkki. Se alkaa: Alussa oli suo, kuokka ja Jussi. Ehdin elää nuorena miehenä sitäkin, kun kaikessa oikeassa oleva marxilaisuus oli kirjallisuudentutkimuksessakin suuri sana. Silloin se oli ’suo, kuokka ja sorrettu’. Nyt muotia on se, että ’alussa oli suo, kuokka ja miesoletettu’. Ehkä seuraavaksi ’suo, kuokka ja lihansyöjä’.”

Tuo on väärin puhuttu ihmiseltä, joka puolustaa hyviä asioita.

Esimerkiksi esikoiskirjailija Johannes Ekholm puhuu oikein. Hän näkee patriarkaalisia ja rasistisia rakenteita jokaisessa ovennupissa, toivoo haastatteluissa tosissaan tuhoa ”kuolonkoristuksissaan kituvalle kapitalismille” ja yrittää epätoivoisesti vastustaa omia etuoikeuksiaan.

Vastustaa siksi, että ne ovat aina pois muilta, niiltä yksilöitä, jotka ovat monin eri tavoin sorrettuja.

Mutta se, että aina löytyy joku, joka on yksilönä vielä sorretumpi, talloo alleen keskustelun äänet ja lopulta keskustelun itsensä. Dialogi muuttuu joukoksi monologeja äärimarginaalien henkilökohtaisista kokemuksista.

Se risoo Jari Tervoa. Yhteisellä asiallahan tässä ollaan.

”Ihmisten kutsuminen valkoisiksi, keski-ikäisiksi, hyvinvoiviksi ihmisiksi estää näkemästä yksilöitä. Se on rodullistamista! Meillä on valtava syyllisyyden taakka kaikkeen siihen pahaan, mikä on tapahtunut, mutta eivät kansallisuudet tai ryhmät tai eriväriset ihmiset syyllisty rikoksiin, vaan yksilöt yleensä syyllistyvät.”

Kansainvälinen kirjallisuusagentti esimerkiksi oli harmitellut Tervon kustannustoimittajalle Harri Haanpäälle, että Layla-
romaani olisi voinut mieluummin olla kolmekymppisen kurdinaisen kirjoittama ja mielellään omakohtainen.

Matriarkasta on käyty samaa keskustelua. Että miksei Tervo kysynyt sen kirjoittamiseen lupaa inkeriläisiltä. Tai antanut inkeriläisten itse kirjoittaa tarinaansa.

Tervo pitää koko keskustelua täysin turhana, koska kaunokirjallisuus on alusta loppuun fiktiota.

Samoilla linjoilla ovat olleet monet muutkin kirjailijat. Britti Lionel Shriver sanoi syksyllä, että jos emme saa kirjoittaa kokemuksista, jotka eivät kuulu meille, jäljelle jää vain muistelmia.

Toinen brittikirjailija Zadie Smith taas sanoi omimiskeskustelun olevan täynnä valkoisten ihmisten jeesustelua. Hän sanoi tuoreessa haastattelussa Slatessa: ”Minua ei ole juuri koskaan syytetty kulttuurisesta omimisesta, vaikka kirjoitan bengalilaisista. Kun minä olen ruskea ja he ovat ruskeita, eroa ei nähdä.”

Tervo asettelee sanansa painokkaasti.

”Kulttuurisesta omimisesta huolestuminen on poliittisen korrektiuden työntämistä perseen suuntaan. Se on ihan väärä suunta. Kyse on siitä, kuinka hyvin sen tekee. Se, että joku tekee sen huonosti, ei ole syy, että näin ei saisi tehdä. Se on vain huonoa kirjallisuutta.”

Siksi Tervo varmasti kestää lyönnitkin.

Nuoressa Voimassa kirjoitettiin kesällä Tervon Laylasta. Lehden mukaan Laylan päähenkilö on ”kuriositeetti”, jonka kirjailija sitten pelastaa ”talosta, jonka on itse sytyttänyt palamaan”.

Mutta saa kirjailija niinkin tehdä.

Valkoisessa keski-ikäisessä heteromieheydessään Tervolla on ihmisoikeustaistelussa yksi valtti: hänellä voisi olla vaikutusvaltaa juuri niihin, jotka eivät Punavuoren punavihreitä punaviininjuojia kuuntele. Hän on tunnettu, mukava ja viinaanmenevä kansanmies, joka jaksaa seurustella kaikkien kanssa junan ravintolavaunussa.

”Kiistatta minä en ole hyvä ihminen. Minähän olen juoppo, poltan tupakkaa, kiroilen ja loukkaan ihmisiä, mutta myös tältä pohjalta voi kannattaa ihmisoikeuksia. Tervetuloa vaan!”

Kuitenkin hän haukkuu roskasakiksi juuri ne ihmiset, joihin hän voisi vaikuttaa.

Samalla hän tuntuu ylevöittävän asemansa sillä, kun tämä ”roskasakki” haukkuu hänet takaisin. Hän muistaa jokaisessa yhteydessä mainita, kuinka paljon anonyymeissä kommenteissa lentää paska ja kuinka MV-lehti kuvailee häntä pienimunaiseksi pultsariksi ja kulttuurimarxistiksi. Itsensä positioiminen rasistien viholliseksi on tärkeää.

”Ehkä mä olin ennen näiden ihmisoikeusasioiden puolustamista leuhka ja ylimielinen. Nyt mä olen vielä leuhka, ylimielinen ja väärässä”, hän sanoo.

”Jos kirjoitat valkoisesta roskaväestä, joka on kulttuuri- ja homovihamielistä, joka on lihavaa ja syö lehmän halpa-arvoisia osia, niin mulle vastataan, että ite olet lihava ja juoppo mutta syöt sisäfilettä. Se vastustuskuvastokin on jostain 30-luvun tai ehkä vuoden 1917 työväenlehdestä. Vastapuoli juo vuosikertaviinejä ja syö sisäfilettä. Don’t boo, vote!”

Sitten vain huudetaan puolin ja toisin. Tervo ei usko, että hän tai juuri kukaan kykenisi pitämään jotain suurta käännytyspuhetta.Kun ei arkkipiispaakaan kukaan kuunnellut.

”Suomi on auktoriteettiuskovainen maa. Jos presidentti Niinistö pitäisi suuren puheen, jossa hän kannattaa ihmisoikeuksia ja vastustaa pahoja virtauksia suomalaisessa yhteiskunnassa ja Euroopassa, niin sillä saattaisi olla vaikutusta”, hän sanoo.

Sitten hän puhuu itse kuin presidentti: jäyhästi, jämäkästi ja artikuloiden niin kuin yrittäisi puristaa jokaisesta tavusta kaiken mahdollisen voiman.

”Ainoa valta, mikä minulla on, on aavistuksen verran sananvaltaa. Silloin kannattaa kirjoittaa minun mielestäni täsmällisesti ja voimakkaasti. Se ei ole minun tehtäväni etsiä tässä dialogia, koska juuri sen vuoksi, että dialogia on yritetty etsiä, ei ole saavutettu dialogia vaan kakofonia, jossa rasistinen ja muukalaisvastainen heittely on normaalitila.”

Mutta voisi kuvitella, ettei siinä ole mitään uutta. Ainakaan niissä pöydissä, joissa Tervo istui 1990-luvun alun Rovaniemellä, tehdessään taustatöitä esikoisromaaniinsa Pohjan hoviin.

Vartiainen kertoi asuneensa kolmekymmentä vuotta Kuopiossa. Hän ei ollut koskaan anellut huoltoapua eikä voittanut lotossa eikä bingossa. Hän huolehti omista asioistaan ja piti kansallisena häpeänä, että mutanokat saavat ilmaisen asunnon ja ruuan, kun hänen poikansa, yrittäjä, saa mätkyjä ja vettyneestä pahvista rakennetun pömpelin kaatopaikan alisesta metsästä.

Näin Tervo kuvasi romaanissaan Pohjan hovi yhtä päähenkilöistä.

Tuollaistahan se on, valkoisen roskaväen ja kotoperäisen paskasakin muukalaisvastainen heittely, Tervo tuntui sanovan. Mutta romaanin sävy oli kuitenkin ymmärtävä, sellainen, että alkoholisoituneissa ongelmakimpuissakin oli inhimillinen puolensa.

Viime syksynä Tervo kirjoitti kaiketi samasta porukasta näin:

Tätä mieltä ovat suomalaisen hengenviljelyn viemärin, Suomi24-
sivuston, nimimerkit. Nämä luku- ja kirjoitustaidottomat vatipäät.

Pyydän anteeksi. Ei ihmisiä, edes nimimerkkejä, saa noin nimitellä. Oikea muoto kuuluu näin: luku ja kirjotus taidottomat vati päät.

”Minä en katso miljoonalukaalistani Katajanokalta, että hyi. Minä tiedän mistä kirjoitan. Minä haukun rasisteja ja teen sen mielelläni, eikä tarvitse asiaa miedonnella yhtään.”

Kun Tervo koki rasismiherätyksen vuosikymmenen taitteessa, muuttuiko hänen suhtautumisensa samaan sakkiin, josta hän ennen kirjoitti lämpimän ymmärtäväisesti? Eikö hän muka ollut ennen huomannut, että Pohjan hovin juopporemmi puhui sitä samaa lidlinparkkipaikkaa, jota pidetään nyt niin kovin vaarallisena?

”Se ei varmaan välittynyt sillä tavalla. Asia ei ollut ajankohtainen, kun  sitä ei ollut tarvinnut kohdata. Hämmästyttävästi netillä on nyt sama vaikutus kuin painetulla tekstillä. Kun sen näkee hämärästi teeveen omaisesta laitteesta, niin vaikka siellä olisi joku kuusitoistavuotias poika tai tyttö sanomassa ’mokkakepit kotio’, niin silloin se on enemmän totta ja harkinnanarvoinen mielipide.”

Tervon herätys tuntuu olleen todella vahva.

”Suomessa ei ollut rasismiakaan ennen kuin tämä meidän suvaitsevaisuus joutui testiin, kun tänne yhtäkkiä tuli 30 000 ihmistä, jotka on eri värisiä ja puhuu eri kieltä.”

Tosiasiassa, niin kauan kuin internet on ollut ”sosiaalinen”, sinne on muodostunut likakaivonsa. Irc-Galleriasta löytyi karstulalaisia pilottitakkiamiksia huutamassa somaleille karkotusta jo puoli vuosikymmentä ennen kuin aikuiset keksivät sanan ”some”.

”Aivan varmasti rasismi on lisääntynyt 2000-luvulta. Tai 1990-luvulta. Tai se on ainakin tullut näkyväksi”, Tervo sanoo.

Turun yliopistossa on tutkittu, että suomalaisten suhtautuminen tänne muuttaviin ulkomaalaisiin on muuttunut lämpimämmäksi koko 2000-luvun ajan – ainakin pakolaiskriisiin asti. 85 prosenttia suomalaisista pitää maahanmuuttoa hyvänä asiana, ja liki kaksi kolmasosaa sanoo puuttuvansa rasismiin sitä kohdatessaan.

Mutta julkisuuteen välittyy vain populistien sota. Päivittäinen ja loppumattomalta vaikuttava.

Tässä sodassa Tervo haluaisi olla hyvien marsalkka. Mutta hän ei kelpaa, kummallekaan osapuolelle.

”Tapa suvakkihuora itsesi’ on yksi ääripää. Toinen on, ettei saa kirjoittaa lehteen, että joku tykkäsi puurosta kuin hullu, koska se on mielenterveyskuntoutujien väheksymistä ja sortamista. Kaikki muuttuu mahdottomaksi. Keskustelemme jälleen keskustelun mahdottomuudesta, koska keskustelu muuttuu mahdottomaksi”, hän sanoo. Ja sitten:

”Otetaan vielä”, hän sanoo.

Perässä on piste. Ei kysymysmerkkiä.

Kello on noin kolme iltapäivällä, kun Tervon puhelin soi. Vaimo soittaa.

”No tämä Oskari Onninen on niin hirveän perusteellinen”, hän selittää puhelimeen.

Puhelu päättyy.

”Kyllä sinun pitää voida tehdä työsi kunnolla”, hän sanoo ja ehdottaa Kosmoksesta lähtiessä naapuribaaria.

Otetaan yhdet ja kohta neljännet.

Baarinpöydässä Tervon kasvoille liimautuu mairea hymy, kuin äänetön myhäily.

Sitä leikkaavat vain tiukat sormenosoitukset ja epämääräiset, avoimet ”ö”-vokaalit. Ne tarkoittavat: ”anna minä sanon nyt”.

Hän pyytää saada kuunnella puhelimeni kaiuttimesta ensin Beatlesin For No Onen ja sen jälkeen Bob Dylanin Hurricanen. Tervo laulaa tai paremminkin resitoi päälle.
Nuorena Beatles oli parempi, keski-ikäisenä Dylan.

”Mutta neroista Shakespeare on täällä, Johann Sebastian Bach täällä, sitten on ainakin viisi metriä multaa ja kolmantena tulee Orson Welles.”

Otetaan Orson Wellesille!

Tervon puhelin soi, mutta sitä hän ei enää vaivaudu katsomaan. Sitten skoolataan taas.

Tervon isävainaalle Alpolle!

Kati-puolisolle!

”Onhan kaikki hyvin?” Tervo kyselee. ”Is everything okay?”

On, on! Mutta olisi vielä yksi haastattelukysymys.

Joskus vuosikymmenen taitteessa Tervo hankki sarvisankaiset, suorastaan massiiviset mustat silmälasit, joista sittemmin on tullut keskeinen osa hänen habitustaan. Mutta onko niissä vahvuuksia?

Tervo näyttää häkeltyneeltä.

”Että nämä olisivat ikkunalasia? Totta kai ne on vahvuuksilla”, hän sanoo ja ojentaa lasit käteeni.

Nostan niitä kohti kasvojani. Maailma sumenee, eikä se johdu ainoastaan koko päivän jatkuneesta juopottelusta.

Ikänäkö.

”Onko tämä ollut epäselvää? Että voisko se kusipää?”

Annan lasit takaisin, Tervo laittaa ne päähänsä, nostaa oikeaa kättään takaviistoon ja ottaa vauhtia riemukkaaseen yläfemmaan.

Hymy leviää kasvoille.

Läiskähdys.

”Otetaan vielä yhdet!” ■

Artikkelia varten Jari Tervon kanssa ryypättiin kahdesti.

Imagen kirjoittajakoulu 26.1. Kehity kirjoittajana

Imagen kirjoittajakoulutuksessa alan huiput neuvovat, miten kehittyä kirjoittajana. Tarjolla on käytännön harjoituksia sekä esimerkkejä, joiden avulla voi kirjoittaa parempia tekstejä. Kurssi sopii kaikille kirjoittamisesta kiinnostuneille ja työssään kirjoittaville, oli kyse sitten lehtijutuista, blogeista, tiedotteista tai vaikkapa luennoista tai esityksistä. Koulutus järjestetään 26.1.2017.

12.30 Avaussanat. Kirjoittamisen vaikeudesta (ja helppoudesta)

Imagen päätoimittaja Heikki Valkama pohtii hankaluuksia, jotka pääkirjoituksia, kolumneja, blogeja ja muita pieniä tekstejä kirjoittaessa joutuu kohtaamaan

12.50 Vetoa lukijaan

Kirjailija, Finlandia-palkittu Jussi Valtonen pohtii keinoja, joilla kirjoittaja voittaa lukija puolelleen

13.40 Muista yksityiskohdat

Tekstin luettavuus, rytmi ja uskottavuus rakentuvat yksityiskohdille. Toimittaja Meri Valkama kertoo, kuinka käyttää yksityiskohtia oikein.

14.30 Kahvitauko

14.45 Käytännön harjoituksia kirjoittajille

Kirjailija, Long Playn päätoimittaja Anu Silfverbergin käytännön harjoitukset kirjoittajalle.

15.50 Tekstin ja kuvan liitto

A-lehtien designjohtaja Tuomas Jääskeläinen näyttää keinoja, joilla vahvistaa tarinankerrontaa.

Hanki liput tästä.

Paikka: A-lehdet, Risto Rytin tie 33

Aika: klo 12:30-16:30, 

Liput sisältävät luennot, tuoreen Image-lehden, kahvit ja kahvileivän.

Liput saa Tiketistä.

Suomen itsenäisyyttä on rakennettu yksipuolisesti sotien varaan, totesi emeritusprofessori, historioitsija Matti Klinge alkuvuodesta Savon Sanomien haastattelussa. ”Itsenäisyysjulistuksen 100-vuotisjuhlana nostetaan esille taas esimerkiksi Tuntematon sotilas. Pitääkö sitä sotaa taas muistaa ja rakentaa sen varaan meidän identiteettimme?”, Klinge kysyi.

Kysymys kansallisen identiteetin rakentamisesta on paikallaan. Millaista tarinaa haluamme itsestämme kerrottavan? Onko tämä tarina tosi? Ketkä ylipäätään kuuluvat ”meihin”, joista tarinaa rakennetaan?

Vielä kiinnostavampaa on se, mistä ei puhuta, mitä ei oteta mukaan suureen suomalaiseen kertomukseen. Mitä asioita haluamme välttää kansallista tarinaa sepitettäessä?

Historian kipeiden pisteiden ja ongelmien tarkastelu antaa ymmärrystä siitä, mistä nykyhetkeen on tultu, ja mihin ollaan menossa. Nopealla listauksella näitä Suomen historian kipupisteitä on helppo löytää paljon: Vuoden 1918 sisällissota ja sen jälkipyykki. 1930-luvun sotaa edeltänyt uhittelu ja Suomen veljeily natsi-Saksan kanssa. Vähemmistöjen, esimerkiksi saamelaisten kohtelu. Suomettumisen aika.

Viimeiset suomettumisen ajan poliitikot ja valtaapitävät alkavat väistyä sivuun, eikä uusilla sukupolvilla pitäisi olla ongelmaa aiheen kanssa. Silti ajan tarkastelussa on päästy vasta alkuun.

Valistuneille historiantutkijoille nämä asiat ovat tuttuja, mutta ovatko ne osa kansallista tarinaa tai itseymmärrystä?

Eric Hobsbawn ja Terrrence Ranger kirjoittivat historiantutkimuksen klassikoksi nousseessa teoksessaan The Invention of Tradition niin sanotuista keksityistä perinteistä. Traditiot, joita pidetään vanhoina, ovat usein melko uusia ja johonkin tarkoitukseen keksittyjä. Moni kansallinen perinne on melkoisen tuore keksintö, jolla on pyritty pönkittämään kansallisuusaatetta.

Otetaan vaikkapa suomalaiset kansallispuvut. 1800-luvun lopussa keksittiin, että tavallisista vaatteista voisi tehdä erikseen ”kansallispukuja”, joilla voisi korostaa alueellisia eroja ja suomalaisuutta. Nyt Suomessa on noin 400 kansallispukua.

Keksityillä traditioilla on muutamia tarkoituksia: yksi keskeinen on rajan piirtäminen meidän ja niiden välille, erottautuminen toisista. Toinen keskeinen on vallan pönkittäminen. Samasta ilmiöstä on usein kyse myös historiallisten tarinoiden käyttämisessä.

Harvassa ovat ne maat, joiden historiantulkinnoissa ei korosteta omia kansallisia erityispiirteitä. Mutta kun katsoo vaikkapa jonkun toisen Euroopan maan ajatuksia omista kansallisista erityispiirteistään, voi todeta, että ne eivät välttämättä ole niin erityisiä tai poikkeuksellisia.

Muita maita tarkasteltaessa on helpompi nähdä, millaisia päämääriä historiasta ammennetuilla tarinoilla ja tulkinnoilla ajetaan. Oman historiallisen narratiivin tunnistaminen on vaikeampaa.

Joanna Palménin artikkeli Pelin politiikkaa (s. 46) näyttää, kuinka esimerkiksi Unkarissa populistit käyttävät historiaa räikeästi vaarallisten vastakkainasettelujen luomiseen. Tunnistammeko mahdolliset suomalaiset vastineet historian väärinkäytöstä?

Suomi on tarina. Tänä vuonna tätä tarinaa toistetaan itsenäisyyden 100-vuotisjuhlan vuoksi eri muodoissa paljon, ja siitä kerrotaan erilaisia versioita. Siksi on tärkeää pysähtyä miettimään, millaista tarinaa tässä kerrotaan. Todellisuus on täynnä ristiriitoja ja säröjä.

Suomen tarina ei myöskään ole muusta maailmasta irrallinen tarina. Edes Suomen kansallispuvut eivät syntyneet tyhjiössä, erillään muusta maailmasta. Suomi ei sotinut erillään muun maailman sodista. Eikä Suomen kehuttu ja maailmalla ylistetty koulutusjärjestelmä syntynyt tyhjästä. (Mallia peruskouluun haettiin paljon muun muassa DDR:n koulujärjestelmästä, mitä ei kovin usein haluta kansainvälisillä areenoilla tai edes kotimaassa muistella ääneen.)

Jörn Donner pukee asian kauniisti Suomi Finland -kirjassaan:

Lyhyesti sanottuna Suomi on pieni lintu, mato tai kärpänen maailman myrskyissä. Tämä ei ole maailman keskipiste.

Oman elämäni ydin on täällä, siksi että elän ja pysyn tällä läntillä. ■

Imagen kirjoittajakoulu 2.3.

Kirjoita asiaa, kirjoita hyvin

Imagen kirjoittajakoulutuksessa alan huiput neuvovat, miten kirjoittaa mielenkiintoisesti ja sujuvasti asiasta kuin asiasta. Kurssi sopii kaikille kirjoittamisesta kiinnostuneille ja työssään kirjoittaville, oli kyse sitten lehtijutuista, blogeista, tiedotteista tai vaikkapa luennoista tai esityksistä. Koulutus järjestetään 2.3.2017.

Hanki liput tästä.

Ohjelma:

12.30 Avaus: täydellinen lyhyt teksti

Päätoimittaja Heikki Valkama pohtii hyvän kolumnin, blogauksen tai asiatekstin elementtejä

12.40 Haastavat haastattelut

Haastavat haastattelut. Kuinka kysyä oikeita ja vaikeita kysymyksiä - ja lukea haastateltava oikein, toimittaja, tietokirjailija Hanna Jensen

13.40 Kymmenen näkökulmaa tietokirjoittamiseen, kirjailija Mika Wickström

Lukuisia tietokiroja ja romaaneja kirjoittanut Mika Wicström kertoo, miten tiedosta paketoidaan teos.

14.30 Kahvitauko

14.45 Tekstin imu

Miten teksti saadaan rullaamaan? Kirjailija Miina Supinen kertoo.

15.30

Kirjoittajan käytännön harjoitukset, kirjailija Elina HIrvonen

Millaisilla harjoituksilla saat tekstin kulkemaan ja ideat syntymään? Kirjailija ja dokumentaristi Elina Hirvonen kertoo.

Hanki liput tästä.

Paikka: A-lehdet, Risto Rytin tie 33

Aika: klo 12:30-16:30, 

Liput sisältävät luennot, tuoreen Image-lehden, kahvit ja kahvileivän.

Liput saa Tiketistä.

Avaaja. Samasta työstä kuuluu saada sama palkka, mutta eri töidenkin palkkoja pitäisi vertailla, sanoo Paula Koskinen Sandberg.

Kun Suomessa puhutaan työehtosopimuksista, keskustelu koskee yleensä prosenttikorotuksia, lomarahoja tai paikallista sopimista. Filosofian tohtori ja Hankenin tutkija Paula Koskinen Sandberg haluaisi puhua niistä epätasa-arvoisuuksista, joita työehtosopimukset peittävät alleen.

”Ei ole mitään takeita siitä, että palkanmäärityksen prosessi perustuisi vaikka pätevyyteen, tehtävän vaativuuteen tai muuhun oikeudenmukaiseen taustatekijään”, hän sanoo.

Kun Suomessa puhutaan naisen eurosta, toiset puhuvat aidasta ja toiset aidanseipäistä. Samasta työstä naisen euro on noin 95 senttiä – ei toki aivan sama, mutta edes sinne päin. Seuraavaksi sanotaan, että oma vika, naiset, kun valitsette matalapalkkaisen alan.

Mutta miksi sähköteknikko saa yli tonnin parempaa palkkaa (keskimäärin 3 600 e) kuin lastentarhanopettaja (2 500 e)? Onko siinä todella suhteutettu työt ja palkat toisiinsa?

Sotien jälkeen, kun naiset alkoivat käydä ansiotöissä, heille oli omat palkkataulukkonsa – siis myös miesten kanssa samassa työssä. Ajateltiin, että koska miehellä on kuitenkin perheen elatusvastuu, naiselle ei tarvitse maksaa yhtä paljon.

”Vaikkapa teollisuustyössä naistyövoima oli suosittua, koska se oli edullisempaa”, Koskinen Sandberg sanoo.

Naispalkoista luovuttiin 1960-luvulta alkaen, mutta eri alojen arvostus ja sitä kautta palkkataso oli jo normalisoitu. Naisvaltaisilla aloilla palkat olivat pienemmät kuin miesvaltaisilla, ja niin ne ovat yhä.

Koskinen Sandberg haluaakin vertailla keskenään eri töiden palkkoja ennen kaikkea saman työnantajan, esimerkiksi kunnan, piirissä. Kuntasektorilla on töissä noin 337 000 naista. Palkat määräytyvät viiden eri päätyöehtosopimuksen mukaan.

”Suurin naisenemmistö on KVTES:n eli yleisen kunnallisen virka- ja työehtosopimuksen piirissä. Siellä on ongelman ydin.”

Keskeinen pulma on naisten työn rakenteellinen aliarvostus julkisen sektorin perinteisissä naisammateissa.

 Mitä sitten pitäisi tehdä?

”En tiedä, mistä rahat tulisivat, mutta ensimmäinen askel olisi puhua asiasta rehellisesti ja sitten tehdä oikeansuuntaisia toimenpiteitä neuvottelupöydässä.” Siis nostaa palkkoja tietyillä aloilla.

”Näin sanottuna se tietenkin kuulostaa ihan täydeltä haihattelulta”, tutkija toteaa. Asia on kuitenkin järjestöjen käsissä – sekä palkansaajien sekä työnantajien.

Palkansaajapuolella keskusjärjestöjen jäsenjärjestöjen edut ovat usein keskenään ristiriidassa, eikä ole selvää, edustaako vaikkapa SAK todella matalapalkkaisten naisten etua neuvottelupöydissä.

Kolmikantaneuvottelut ovat muutenkin Koskinen Sandbergin mielestä varsinainen jarru. Väitöskirjansa yhdessä artikkelissa hän perehtyi erään kolmikantaisen työryhmän kokouspöytäkirjoihin. Ryhmä pyrki tasa-arvolain uudistuksen yhteydessä muotoilemaan lakiin kirjauksia palkkavertailun tekoon. Neuvotteluja vetäneellä sosiaali- ja terveysministeriöllä oli aluksi neljä tavoitetta: luottamusmiesten vahvempi tiedonsaantioikeus, palkkojen vertailu työehtosopimusten välillä, samanarvoisen työn palkkojen vertailu sekä palkanosien vertailu. Artikkelista käy ilmi, että työnantajapuoli EK:n johdolla vastusti kaikkia esityksiä – ja sai tahtonsa läpi. Lakiin tuli muotoilu palkkojen vertailusta pelkästään olemassa olevien vaativuusluokkien ja tehtäväryhmien sisällä.

Koskinen Sandbergin mielestä laki ei auta tuomaan palkkaeroja esiin, päinvastoin: se piilottaa ne.

”Harmittaa hirveästi, että kun työryhmän toiminta loppuu, he voivat kuitenkin tulla julkisuuteen, että nyt me ollaan tehty tällainen juttu ja aletaan kouluttaa työpaikkoja ja tehdään yhdessä ohjeistukset.”

Samanlaiset työryhmät miettivät jatkuvasti työelämän kehittämistä.

”Se tekee kaikesta kehittämisestä tässä maassa hyvin vaikeaa.” ■

Paula Koskinen Sandberg on filosofian tohtori, joka väitteli viime syksynä sukupuolten palkkaerojen taustalla vaikuttavista tekijöistä.

Imagen suuri sankarinumero tulee taas. 

Kuka on alansa sankari, merkittävä vaikuttaja, arjen ihmeidentekijä tai uudistaja?

Etsimme esimerkillisiä tekijöitä ja näkijöitä. Sankari voi olla alalla kuin alalla: yrityksissä tai julkisella puolella, järjestöissä tai koulumaailmassa – jopa näyttävästi julkisuudessa.

Ilmianna sankari Imagelle sähköpostilla osoitteeseen image@a-lehdet.fi lisää otsikkoon Sankari.

Kolumni | Myös rauhan äärelle pitäisi osata pysähtyä, kirjoittaa Reetta Räty.

Paras asia armeijassa: puolustusvoimien retoriikassa kutsutaan nyt Suomessa elettävää aikaa nimellä rauhan aika. On rauhan ajan vahvuus, rauhan ajan organisaatio, rauhan ajan tehtävät maavoimille. Näissä sanoissa tunnistetaan olennainen. Nyt on rauhan aika. Aina ei 
ole ollut, eikä tule olemaan.

Tämä suorapuheisuus on vaikuttavaa, kun ajattelee tapaamme puhua sodasta.

Talvisota alkoi 30. marraskuuta 1939 
klo 6.50. Ensimmäinen maailmansota vaati miljoonia kuolonuhreja. Toisessa maailmansodassa menetettiin…

Ikään kuin sota olisi luonnonvoima, joka itsestään alkaa, vaatii, ottaa hengen.

Armeijassakin kierrellään tappamiseen liittyvää sanastoa. Eletään panssarivaunujen keskellä, opetellaan käyttämään aseita – ja kutsutaan ihmiselämän lopettamista ”kohteeseen vaikuttamiseksi”.

Ehkä juuri kiertoilmaisujen yleisyyden takia pidän sotilaiden tavasta sanoa tätä ihan tavallista arkeamme rauhan ajaksi.

Rauhalla ei ole juuri sijaa myöskään siviilien puheissa. Opiskelemme historiaa, rakennamme muistomerkkejä, katsomme elokuvia ja tv-sarjoja, ja mitä näemme: sodan alkuja ja loppuja aikajanoilla, kuolleiden nimiä kaiverrettuna muureihin, erikoistehosteita, sarjatulta, ramboja ja räiskettä.

Sodista raportoiminen, sotaelokuvat ja sotien tutkiminen ovat toki nekin rauhantyötä. Katsotaan kärsimystä ja pahuutta silmiin. Mutta useammin pitäisi pysähtyä myös rauhan äärelle. Sodalla on oma tahto, kuvasto ja armeija, vaikka rauha tarvitsisi niitä eniten.

Toimittaja Heikki Aittokoski kulkee uudessa Kuolemantanssi-kirjassaan pitkin Eurooppaa nationalismin jalanjäljissä. Skotlannin ylämaille sijoittuvassa luvussa hän kirjoittaa, että Eurooppa on täynnä sodan merkkejä. On sotapäälliköiden patsaita, hautamuistomerkkejä, taistelukenttiä, kenraalien mukaan nimettyjä katuja. ”Euroopasta löytyy mahtavien sotavuosien mutta ei mahtavien satovuosien muistomerkkejä. Ei ole patsaita lukutaidon yleistymiselle, ei muistijälkiä ensimmäisistä vuosista vailla poliota, ei ylityslauluja kunnallisten päiväkotien perustamisesta.”

Niinpä: harvassa ovat monumentit rauhan saavutuksille.

Ei rauha toki tule rakentamalla sille patsaita. Rauhalla on omat takuutoimensa, ja se tarvitsee omat puolustusvoimansa.

Vaikkapa ilmastonmuutoksen torjuminen ja kulttuurien välisen vuoropuhelun rakentaminen ehkäisevät konflikteja. Nämä teemat eivät kuitenkaan kiinnosta laajasti isänmaan ystäviä, jotka pitävät rauhan takeina vain asehankintoja. Missä viipyy yleinen ja yhtäläinen rauhanpuolustusvelvollisuus? Kertauskursseja siitä, mitkä voimat pitävät yhteiskunnat vakaina, solidaarisuuden vankkumattomana, Suomen rauhanvälityksen suurvaltana.

Sotaa glorifioidaan, vaikka pitäisi glorifioida rauhaa. Näin sanoi dokumentaristi Abigail Disney viime keväänä Suomessa konfliktinratkaisujärjestö CMI:n seminaarissa. Hänen viestinsä oli, että tarvitsemme sotakuvaston rinnalle rauhankuvastoa, asepornon sijaan tarinoita siitä, miten tehdään rauha. Disney näyttää omissa dokumenteissaan, miten rajua on, kun maahan tulee sodan sijaan rauha. Rauha ei ole tylsää tai staattista. Se on visuaalista, vallankumouksellista ja tasa-arvoista. Mutta helppoa, pysyvää tai varmaa se ei koskaan ole. Rauha tarvitsee huomiotamme: sankareita, tietoa, tahtoa, paraateja, rahaa. Rauhanaktivismin ei tarvitse perustua idealistiseen tai erityisen positiiviseen ihmiskuvaan. Kyse ei ole vain analyysistä realismin ja idealismin välillä. Joka puolustaa rauhaa, uskoo, että maailmaan voi vaikuttaa. ■

Reetta Räty katsoo sotaelokuvia sormessaan entisestä kihlasormuksesta tehty rauhanmerkki. Ensi numerossa Ruben Stiller.

Imagelle bloggaava sähkötekniikan diplomi-insinööri Vesa Linja-aho on Tutkimuseettisen neuvottelukunnan (TENK) mukaan osoittanut vastuuttomuutta kirjoittamalla asiattomasti oikeustieteilijä Henrik Elonheimon kännykkäsäteilyä koskevista kirjoituksista.

Vesa Linja-aho sai blogistaan tutkimuseettiseltä neuvottelukunnalta lausunnon, jonka mukaan:
”TENK katsoo, että lehtori Vesa Linja-aho on julkisissa kirjoituksissaan osoittanut vastuuttomuutta vaikeuttamalla epäasiallisesti toisen tutkijan työtä. Teko ei ole ollut kuitenkaan sillä tavoin vakava, että sitä olisi välttämättä tullut tarkastella hyvän tieteellisen käytännön loukkauksena.”

TENK ei ota kantaa siihen, liittyikö asia Elonheimon tutkimusaiheeseen. Sen mielestä Linja-ahon kirjoittelu on kuitenkin kärjekästä ja ansaitsee siksi huomautuksen. Teko ei kuitenkaan ole TENK:n mukaan vakava, eikä ansaitse jatkotoimenpiteitä. Neuvottelukunta kuitenkin suosittaa Metropoliaa ohjeistamaan Linja-ahoa poistamaan blogitekstinsä.

Konsultoituaan esimiestään ja muita tahoja asiassa, Vesa Linja-aho päätyi poistamaan osan blogiteksteistään.

Linja-aho on kutsunut Elonheimoa Imagen blogissaan muun muassa ”säteilyhöpön levittäjäksi”: Elonheimo on puhunut aktiivisesti kännykkäsäteilyn terveyshaitoista, minkä vuoksi Linja-aho on kutsunut häntä muun muassa ”vaihtoehtoväeksi”. Linja-ahon toiminnan perustana on se, että kännykkäsäteilyn haittoja ei ole osoitettu tieteellisesti.

Metropolia-ammattikorkeakoulu, jossa Linja-aho työskentelee, puolusti Linja-ahoa sillä, että vaikka julkista kirjoittelua voi pitää jokseenkin asiattomana, se on kahden yksityishenkilön välistä julkista mielipiteenvaihtoa, eikä liity tutkimusetiikkaan.

Asian voi tulkita niin, että tutkija ei saa Tutkimuseettisen neuvottelukunnan mukaan olla toiselle tutkijalle ilkeä.

Linja-aho kommentoi asiaa Imagelle sähköpostitse eilen torstaina näin:

”Keskustelin tänään torstaina asiasta työnantajan edustajan kanssa ja sovimme hyvässä hengessä, että poistan kirjoitukset yleisön saatavilta, vaikka mitään velvollisuutta minulla ei näin olisikaan toimia.”

”Tutkimuseettisen neuvottelukunnan lausuntoon kirjatut perustelut ovat hyvin niukat, ja ratkaisu on mielestäni ristiriidassa joulukuisen maahanmuuttoraporttia koskevan lausunnon lopputuloksen kanssa, jossa painotettiin vahvankin kritiikin ja avoimen keskustelun tärkeyttä. On absurdia, että tutkijan omien ulostulojen julkinen referointi koetaan hänen työnsä epäasialliseksi vaikeuttamiseksi. Selvitän mihin ja millä ehdoilla tästä voi hakea oikaisua – en ole edes vielä saanut kaikkia päätöksen pohjana olleita asiakirjoja TENKiltä.”

”Toisaalta Elonheimokaan ei ole enää kirjoitellut kyseenalaisia juttuja säteilyasioista, joten poiston voi ajatella olevan myös kädenojennus siihen suuntaan. Periksi antaminen antaa toisaalta huonon esimerkin siitä, että sivullisiin tahoihin kohdistetulla häirinnällä voidaan saavuttaa tällaisia tuloksia – itsehän sain olla täysin rauhassa sen jälkeen kun julkaisin Elonheimon minuun kohdistamat painostusviestit, mutta painostus kohdistui tämän jälkeen A-lehtiin ja Metropoliaan.”

Henrik Elonheimo kommentoi Imagelle sähköpostien poistamista näin:

”[Blogitekstien poistaminen oli] ainoa oikea ratkaisu, jota myös Tenk suositteli.”

TENK:n päätöstä hän kommentoi:

”Odotettu päätös, jolla laitettiin rajat törkypuheelle. Luulen, että ihmiset alkavat yleisemminkin olla hyvin kypsiä verkossa vellovaan loanheittoon.”

Image ei vaatinut Vesa Linja-aholta blogitekstien poistamista vaan jätti harkinnan tälle itselleen.

”Henrik Elonheimo teki aikanaan Vesa Linja-ahon kirjoituksista kantelun JSN:ään. JSN ei tuolloin havainnut tekstien sisällössä huomautettavaa. Sen sijaan Elonheimon vastine oli julkaistu väärin ja sitä oli kommentoitu JSN:n ohjeiden vastaisesti”, Imagen päätoimittaja Heikki Valkama sanoo. ”Blogi on Linja-ahon henkilökohtainen blogi, vaikka toki Imagen päätoimittajana olen siitä journalistisessa vastuussa.”

Linja-aho ei ole esittänyt blogissaaan paikkaansa pitämättömiä tietoja tai muuta journalistin ohjeiden vastaista. Huomautus JSN:ltä on tullut puhtaasti muotoseikoista.

”Tutkimuseettisellä neuvottelukunnalla ei ole journalismiin valtaa tai sanomista. Siksi tässä asiassa päätös kuului Vesa Linja-aholle ja hänen työyhteisölleen.”