Lentopallo ei ole viileän tyylikästä eikä sympaattisen kotikutoista. Se on loisteputkivaloja, aulakanttiineja ja väritöntä vastuullisuutta. Antti Hurskainen yrittää nostaa vanhan lajinsa kunniaan – turhaan.
Harvat asiat ovat vain jotain. Erityisesti Urheiluväen on vaikea myöntää tätä. He kavahtavat esimerkiksi politiikan ”sotkemista” rehtiin kilvoitteluun. Mutta mitä muuta urheilu kansallisvaltioiden lippujen alla voi olla kuin maailmanpoliittista? Missä vaiheessa tapahtuu ”sotkeminen”? Mitään peliä ei pelata tyhjiössä.
Vai pelataanko sittenkin? Muistelen hiukan:
Olen pelannut lentopalloa noin kolmasosan elämästäni. Osuus pienenee jatkuvasti mutta lentopallon jättämät jäljet eivät.
Vartuin Lapinlahdella, pohjoissavolaisella pikkupaikkakunnalla, jossa oli noin kolme ikäistäni lentopalloharrastajaa. Pelasin juniorien SM-sarjaa neljänkymmenen kilometrin päässä, Siilinjärvellä, ja olin joukkueeni kapteeni. Saavutin urheilullisen huipputasoni yläasteiässä, jolloin olin myös ohuesti koulukiusattu. Haaveilin ammattiurheilijan urasta, kunnes realiteetit (180 senttimetriin pysähtynyt pituuskasvu) ja kirjallisuus pelastivat.
Liikuntatunnillakin lentopalloiltiin joskus. Se tuntui naurettavalta, sillä kukaan ei osannut. Olisin voittanut yksin koko luokkatasoni. Opettajalla oli tapana hillitä minua, kehottaa pitämään peliä yllä ja lyömään puoliteholla.
Ainakin kerran kontrollini petti. Syötin aloitusvuorollani täysivoimaisen hyppysyötön, joka on lentopalloilun hankalimpia suoritteita. Pallo heitetään ylös etuviistoon, otetaan muutaman askeleen vauhti, ponnistetaan ja lyödään yläkierteinen iskulyönti. Ponnistuksen on lähdettävä takarajan takaa, yhdeksän metrin päässä verkosta.
Syöttöni onnistui liiankin hyvin. Pallo iskeytyi kankealiikkeisimmän kiusaajani palleaan. Tyrmäsin hänet, jätin lattialle vaikeroimaan.
Muistan ajatelleeni: nyt kuolen.
Mutta mitään ei tapahtunut. Opettaja ei torunut, eivätkä muut oppilaat nauraneet. Kohteluni ei jatkossa pahentunut tai parantunut. Asiaa ei sen koommin otettu puheeksi. Sitä ei ollut.
Olin solvannut kiusaajaani vieraalla kielellä. Jos olisin potkaissut häntä jalkapallolla tai tuupannut poikittaisella mailalla selkään, tilanne olisi ollut toinen. Eleeni olisi tunnistettu. Mutta lentopallon hyppysyöttö, voiman ja tekniikan ristisiitos, ei avaudu massoille. Laji on liian moniselitteinen. Tunnemme sen ja emme missään nimessä tunne.
Lentopallo on tyhjiö. Se putoaa harrastajien ja tavallisten ihmisten väliin, eikä kukaan ota koppia. Senhän kieltävät säännötkin.
Eikä tämä ole minun tragediani vaan lentopallon.
Lentopallossa kyllä on kansanomaisia piirteitä, kuin syötiksi. Kaikki ovat lusineet nuo koulun liikuntatunnit, huitoneet käsivarret punaisina puolityhjää Mikasaa. Joillain on ollut lentopalloverkko kesämökin pihalla. Myös rannalla on pomputeltu, ehkä bikineissä, ja oltu niin välimerellisiä kuin napapiirillä saattaa. Varsinaisen lentopalloilun kanssa tällaisella ilonpidolla ei ole mitään tekemistä. Laji on erittäin eksklusiivinen mutta eri tavalla kuin purjehdus, rata-autoilu tai muut kalliit lajit.
Lentopallovälineet eivät maksa juuri mitään. Liikuntasalien loisteputkivaloista, puolapuista ja aulakanttiineista suorastaan hohkaa sosiaalidemokratia.
Kuitenkin jo alkeistasolla lentopallo on pirun vaikeaa. Sormi- ja hihalyönti eivät lähde luonnostaan – puhumattakaan iskulyönnistä, torjunnasta tai hyppysyötöstä.
Suomalaislapset pelaavat sukupolvi toisensa jälkeen katulätkää ja jalkapalloilevat puistoaukeilla. Jos joukon kymmenvuotiaita vie koripallokentälle, sukka saattaa heilahtaa. Mutta jos heidät jakaa lentopalloverkon molemmin puolin, menee seisoskeluksi. ”Saako sitä potkaista?”
Volley tarkoittaa sarjalaukausta ja sekoittaa turhaan mielikuvia. Lentopalloilun juuret ovat aivan muualla kuin verisessä taistelussa. Lajin keksijänä pidetty amerikkalainen William G. Morgan (1870–1942) pyrki kehittämään koripallosta leppoisemman version YMCA:n varttuneemmille jäsenille. Morgan haki vaikutteita tenniksestä ja sulkapallosta, luopui mailoista ja nosti verkon korkeammalle. Alkuperäinen nimi mintonette (joka viittaa sulkapalloon, badminton) korvattiin pian nimellä volleyball.
Suomalainen pastori Heimer Virkkunen innostui ”kaaripallosta” Yhdysvaltain vierailullaan vuonna 1927. NMKY ja setlementtiliike omaksuivat lajin Suomessa ensimmäisinä. Jatkosota edisti lajin leviämistä, sillä rintamalla lentopalloon tutustuneet sotilaat kuljettivat tietotaitoa maakuntiin. Presidentti Mauno Koivisto, Suomen kuuluisin lentopalloilija, tutustui lajiin nimenomaan sodassa.
Brutaaleissa olosuhteissa onkin soveliasta keskittyä lupsakkaan harrasteeseen. Jos olisin aiemmin päivällä ampunut neuvostosotilaita ja noukkinut talteen rintamatoverini irronneen käden, en haluaisi iltapuhteekseni pelata rugbya. En edes pesäpalloa, jossa ”kuollaan” ja ”haavoitutaan”. Sen sijaan tarjoilisin mieluusti laitapassin, vaikka viholliselle.
Kaikki urheilu sublimoi väkivaltaa, mutta joidenkin lajien sublimaatio onnistuu paremmin kuin toisten.
Huippulentopalloilijat voisivat tappaa nyrkillä. Silti lentopallo on joukkuepalloiluista väkivallattomin.
Käsipallossa käytetään tavattoman ronskeja otteita. Koripallon säännöt kieltävät tarttumisen ja tönimisen, mutta käytännössä kyynärpäät heiluvat ja vahvin saa levypallon. Jalkapallon keskityskamppailut ja jääkiekon nyrkkitappelut ”kuuluvat lajiin”.
Lentopallossa joukkueet pysyttelevät omilla kenttäpuoliskoillaan. Niitä erottavaa verkkoa kunnioitetaan kuin sähköaitaa – hipaisukin antaa pisteen vastustajalle. Kaksimetriset taiturit käyttävät täyttä ponnistus-, hyökkäys- ja torjuntavoimaa senttimetrien päässä toisistaan. Silti kenenkään leuka ei murru. Pallokin painaa vähän. Sormilyönti, eräs lentopalloilun perusotteista, edellyttää erityisen hellää kosketusta.
Useimpien urheilulajien säännöt jättävät laitamilleen harmaan alueen, jossa konnuudet ovat vähemmän kiellettyjä kuin päivänvalossa. Siellä Jarkko Ruutu ja Marco Materazzi kuiskivat hävyttömyyksiä vastustajiensa korvaan.
Lentopalloilun harmaa alue on lähes olematon. Verkon läpi olisi helppo tökätä silmään, mutta sellaista ei yksinkertaisesti tapahdu. Hyvätapaisuus säteilee myös kentän ulkopuolelle. Lentopallohuliganismi on yhtä järjetön ajatus kuin squash-huliganismi.
Voimaa käytetään lentopallossa kekseliäästi. Iskulyönti lähtee hyökkääjän kädestä yli sadan kilometrin tuntinopeudella. Pallo iskeytyy lattiaan tai vastustajan käsiin, ja muutaman sekunnin kierto alkaa alusta. Peli etenee sykäyksittäin.
Lentopallo on urheiluhallien punkia, rauhaa rakastavaa aggressiota. Joskus biisi kestää yli kymmenen sekuntia. Etenkin naisten lentopallossa ratkaisua saatetaan hakea pitkään. Puhutaan ”pallorallista”, mutta ilmaus ontuu. Autojen ralli etenee maan päällä ja insinöörien piirtämiä reittejä. Lentopalloilijat vaativat enemmän. He tekevät ihmeitä ja pitävät pelivälinettä ilmassa. Pelaajat naureskelevat painovoimalle, hallitsevat ottamatta kiinni ja leijuvat itsekin.
Pitkittyneet ”pallot” (pallorallia ytimekkäämpi ilmaus) kirvoittavat suurimmat suosionosoitukset. Henkisen yliotteen kannalta taistelupisteet ovat ratkaisevia, mutta itse arvostan terävintä neljän kosketuksen hc-ilmaisua: syöttö, vastaanotto, passi ja ratkaisu. Pam, puk, tsh ja pam on urheilumaailman vastustamattomin sävellys, sanoitus ja sovitus.
Tarkennetaan kohtaan tsh, josta vastaa passari sormilyönteineen. Hänen roolinsa on ratkaisevin ja vähiten loistelias. Passari on lentopallojoukkueelle sitä, mitä Jori Sjöroos oli PMMP:lle tai Martti Hetemäki on valtiovarainministeriölle: hiljainen ja ratkaiseva strategi. Passarin ja valmentajan yhteistyö luo pohjan koko joukkueen pelityylille. Huippuvuosinani 2000–2002 minusta yritettiin tehdä passaria, minkä kykenen vasta viidentoista vuoden etäisyyden päästä ottamaan kohteliaisuutena. Silloin ajattelin, että valmentajat pitivät minua liian heikkotasoisena hyökkääjänä.
Jotta passattavaa riittäisi, vastaanottajien ja kenttäpuolustajien täytyy ensin hoitaa osansa. Vastaanottotekniikkaa kutsutaan hihalyönniksi, mutta todellisuudessa kyse on lyömättä jättämisestä. Pallon vauhti kuoletetaan ja siirretään passarille hallittavassa muodossa.
Huipulla syötetään vielä kovempia hyppysyöttöjä kuin Lapinlahden yläasteen liikuntatunnilla. Vastaanottajalle jää reaktioaikaa alle sekunti. Hyökkäyslyöntien puolustuksessa vastaanottajat joutuvat toimimaan vielä vaistonvaraisemmin kuin aloituksissa. Liberot, kenttäpuolustuksen ja vastaanoton erityisosaajat, onnistuvat välillä rikkomaan orjallista punk-poljentoa. Heidän osansa on kuitenkin yhtä epätoivoinen kuin jääpallomaalivahdin tai lottoajan.
Hyökkäys on lentopallon show-henkisin osa-alue, vaikka lentopallon ja show’n yhdistäminen kuulostaakin oksymoronilta. Keskihyökkääjät ja -torjujat tekevät vähiten näyttävää verkkotyötä. Riittävän korkealla oikeaan aikaan oleminen riittää tekemään keskipelaajasta tehokkaan.
Myös monet laitahyökkääjät ja erityisesti hakkurit, pelkkään hyökkäykseen profiloituneet järkäleet, jyräävät fyysisillä ominaisuuksillaan. Parhaat heistä tekevät silti luovia ratkaisuja ja jakavat osan passarin älystä. Brasilialaista Gibaa pidettiin kauan maailman parhaana pelaajana, koska hän teki mitä hyvänsä: löi kovaa, hiljaa, taakse, eteen ja sivulle.
Ikimuistoisimmat laitahyökkääjät ovat postpunkkareita punkkareiden joukossa. He tuntevat genren tradition ja pystyvät jauhamaan vastustamatonta peruskiertoa. Mutta tarpeen tullen he tekevät jotain outoa: sijoittavat nurkkaan, luopuvat kokonaan voimasta tai kääntävät poikkeuksellisen jyrkästi. Eli tuovat Sex Pistolsin soundiin hiukan Gang of Fouria.
Aiheeseen perehtymätön ei tietenkään erota Sex Pistolsia Gang of Fourista. Eikä valovoimaisinkaan laitahyökkääjä säteile muualle kuin lentopalloväen sydämiin. Vapaapotkumaalin, ilmaveivin tai donkin tasoista, laajat joukot hurmaavaa suoritetta ei lentopallossa ole. Hyökkäyslyönnit ja torjunnat ovat liian äkkinäisiä fiilisteltäväksi – karuja, toisaalta sulavia.
Niitä myös tapahtuu koko ajan. Lentopallo-otteluun mahtuu kymmeniä, ellei satoja kohokohtia. Jalkapallossa niitä on vain muutama tai ei välttämättä yhtäkään. Ilmankos niitä juhlitaan ja näytetään televisiossa hidastuksella niin monta kertaa, että tyhminkin ehtii mukaan.
Pitkäsoitollinen punkia erottelee harrastajat opportunisteista. Samalla lentopallo tuomitsee itsensä sisäänpäin lämpeneväksi.
Yleispelaaja Olli Kunnari on suomalaisen lentopalloilun Selänne ja Litmanen. Hän on ollut maajoukkueen kantava voima yli kymmenen vuoden ajan. Tarkat viistolyönnit, varmat vastaanotot ja poikkeuksellinen peliäly ovat erottaneet hänet maanmiehistään. Voitettuaan Ranskan cupin ja Kreikan mestaruuden Kunnari siirtyi Turkin rahakkaaseen liigaan vuonna 2010 – ja sieltä Sastamalaan, kesken noususuhdanteisen ammattilaisuran. Siihen oli hyvin lentopallomainen syy:
”Vanhin poika aloitti esikoulun Suomessa. Oli minulla käytännössä valmis sopimus Puolaan, mutta koska olisin nähnyt perhettä viikon siellä ja toisen täällä, päätin etten lähde.”
Nyt, 34-vuotiaana, hän pelaa VaLePassa, Vammalan Lentopallossa. Tällaista on lentopallotähteys: vaatimatonta ja järkevää. Kysyn Kunnarilta, onko hän koskaan nähnyt Olli Kunnari -t-paitaa tai -julistetta. Häntä naurattaa. Jos jalkautuisimme minkä hyvänsä suomalaisen kaupungin keskustaan, Kunnaria ei noteerattaisi.
Kreikan Olympiakosissa Kunnarin seurakaverina pelasi serbialainen Ivan Miljković (s. 1979), aikoinaan eräs maailman parhaista lentopalloilijoista. Kunnarin mukaan Miljkovićia kuvattiin joskus Euroopan lentokentillä, mutta enimmäkseen tämä lajinsa Messi ja Jagr sai liikkua rauhassa.
Lentopallosta puuttuu NHL:n tai NBA:n kaltainen viihdebrändi. Kansainvälisten huippujenkaan kasvot eivät päädy fanituotteisiin. Tai jos päätyvät, lentopalloväki osaa pitää salaisuuden.
Suomessa on noin 12 000 lisensoitua lentopalloilijaa. Lukema ei jää merkittävästi jälkeen koripallosta (noin 18 000), mutta lajin suunta on toinen. ”Susijengin” kohtuullinen menestys ja Keskon kanssa toteutetut mainoskampanjat ovat onnistuneet kasvattamaan koripallon vetovoimaa. Lentopallossa juniorien määrä on pysynyt vakaana ja aikuiset lisenssipelaajat vähenevät.
Presidentti Koivistokaan ei enää kykene kentälle.
On kuitenkin perusteltua väittää, että miesten lentopallomaajoukkue on 2000-luvun toistaiseksi menestynein suomalainen palloilumaajoukkue. Vuonna 2007 se sijoittui EM-kilpailuissa neljänneksi. (EM-välieriin tosin ylsi myös naisten jalkapallomaajoukkue vuonna 2005.) Kaksi vuotta myöhemmin kaatui lajin ykkösmaa Brasilia. MM-lopputurnaukseen maajoukkue pääsi vuonna 2014 yli 30 vuoden tauon jälkeen – ilman mitään rahalla hankittua villiä korttia.
Jääkiekon, lähinnä Pohjois-Amerikassa, Ruotsissa ja Suomessa vakavasti otettavan talviharrasteen, maailmanmestaruudet kalpenevat tässä vertailussa. Maailmassa on yli 200 miljoonaa aktiivilentopalloilijaa ja alle kaksi miljoonaa jääkiekkoilijaa. Lentopallo on kansainvälinen, vakiintunut palloilun suurlaji. Mestareiden liigan ja neljän eri maan pääsarjan voittanutta Riikka Lehtosta (s. 1979) pitäisi juhlia kotimaassaan kansallissankarina. Tuskin olette kuulleet hänestä.
Täyttymättömyyden tragedia on johtanut säälittäviin yrityksiin nostaa lentopallon profiilia. Yleisradion Mikko Hannulan hurmoksellisessa selostustyylissä kaikuu epätoivo. Vielä kiusallisempaa on kuunnella, kun studioisäntä Kaj Kunnas käyttää maajoukkueesta lempinimeä ”äijät”.
Soitan Kunnakselle, joka kertoo pohtineensa sopivaa lempinimeä lentopallomaajoukkueelle jo vuosia. Hän on lähestynyt asiaa verrokkilajeista tutussa eläinhengessä ja luettelee ehdotuksiaan: ”Lentopalloleguaanit”, ”pateripaviaanit”, ”kengurut” – eli lentopalloon sopivasti ”lengurut”.
Lentopalloliiton ideoima ”äijät” on kuitenkin päätynyt viralliseksi hashtagiksi.
Kaj Kunnas lukee tappiotaan:
”Ehkä äijäkin on eläin.”
Lentopalloliiton tiedotuspäällikkö Kimmo Nurmisen mukaan ”äijät” on johdettu päävalmentaja Tuomas Sammelvuon tavasta puhutella joukkuettaan.
”Onhan siinä sellaista fiilistä. Että onpa kovia äijiä tekemään. Se tuo henkeä ja tsemppiä”, Nurminen kuvailee.
Jopa maajoukkuepelaajat ovat kritisoineet nimeämisyritystä.
Lempinimen keksiminen onkin säälittävää. Nimitykset tippuvat taivaasta jos ovat tippuakseen, joskus konkreettisesti, kuten Olympiastadionille kesken jalkapallomaaottelun lehahtaneen huuhkajan tapauksessa. Sitä paitsi ”äijät” epäonnistuu kuvaamaan lentopalloa edes viitteellisesti. Äijät painivat, runttaavat tai soittavat Kotiteollisuudessa. Lentopalloilijat ponnistavat, kurkottavat ja löytävät tyhjän tilan.
Kunnon äijän pitäisi vetää olutta kaksin käsin, mutta lentopalloilijan molemmat kädet on varattu Mikasan täydelliselle kontrolloinnille.
Ehkä äijäkin on eläin. Nimitys kalskahtaa potenssitodistelulta. Olisin mielelläni hyödyntänyt tuollaista vipuvartta puberteetin syvyyksissä.
Lapinlahdella lentopalloilu ei auttanut pariutumisessa. Jääkiekkopojilla riitti kysyntää. Itse jauhoin sormilyöntiä siilinjärveläisessä liikuntasalissa. Ottelut pelattiin Pyhäselässä tai Nurmeksessa, lauantaiaamupäivisin, salaa. Äidit myivät pullaa. Harva tiesi, mitä cheerleader tarkoittaa tai miten se lausutaan.
Myös homottelua sai kuulla. Peruskoulun valtiaita pelotti lentopallon toiseus.
Tämä lienee lentopallopiireissä jaettu kokemus, mutta #äijät ei auta asiaa. Päinvastoin. Eikä beach volleyn imagotyössä toistuva bikinierotiikkakaan lisää hihalyönnin sex appealia vaan tuntuu vain toiselta tavalta korostaa korostumatonta.
Pohjimmiltaan lentopallo on säädyllinen, jopa aseksuaalinen harraste. Laji onkin ollut nudistien suosiossa jo 1920-luvulta lähtien. Alaston pelailu pysyy asiallisena, kun kukaan ei kosketa ketään.
Kaikki urheilu sublimoi seksiä, mutta joidenkin lajien sublimaatio onnistuu paremmin kuin toisten.
Kirjailija Tommi Melender valittaa esseessään Miesten peli (2010), kuinka kulttuuriväki karsastaa jääkiekkoa. Jalkapallosta puhutaan ylätyylisesti ja siteerataan Albert Camus’ta. Jääkiekosta sitä vastoin puuttuu ”syvämerkityksiä ja symbolista pääomaa”.
Melender liioittelee. Suomen keväässä, jääkiekon maailmanmestaruuskilpailujen aikaan, laji on sekä eliitin että kansan huulilla. Myös aktiivinen hylkijä välittää. Jääkiekko on täällä niin yleistä, että siitä puhutaan kaikin tavoin.
Mutta yritäpä avata kirjamessuklubilla keskustelu lentopallosta! Lentopallon symbolinen pääoma on mitätön. Vammalan Lentopallon ensi kauden pelaajahankinnoista – sinänsä kiintoisasta puheenaiheesta – puuttuu kaikki glooria.
Lentopallo puhuttelee niitä, joilta puuttuu puhevalta. Suurista pallopeleistä lentopallo on vähiten helsinkiläinen. Yhteiskunnan pintakerrokset eivät tunne lajia, ja median kiinnostus rajautuu päivälehden urheilusivujen loppupuolelle.
Jos suomalainen lentopallo haluaa laajentua, sen tulisi löytää elintilaa kasvukeskuksista. Lähin verrokkilaji koripallo on sydämeltään urbaani, asfaltilla pelattava. ”Susijengin” menestystä juhlitaan baareissa, joissa myös ”klubin” ja ”huuhkajien” otteluissa käyvä luova luokka nauttii pienpanimotuotteita.
Jääkiekko on vaikutusvaltaisinta siellä, minne muukin valta on keskittynyt: Helsingissä, Turussa ja Tampereella. Lentopallokartan hot spotit ovat Kokkola, Sastamala ja Pielavesi.
Helsinkiläinen joukkue pelasi miesten lentopallon pääsarjassa viimeksi kaudella 2000–2001. Helsingin Rocks viihtyi mestaruusliigassa yhden kauden ennen kuin lopetti toimintansa. Poliisien Palloseura saavutti kohtuullista menestystä 1980- ja -90-luvulla, mutta stadilaisen lentopallon huippuvuodet ajoittuvat pääsarjatoiminnan alkuun 1950–60-luvulle. Helsingin Tarmo, Käpylän Lentopalloilijat ja Johanneksen Pojat kahmivat mitaleja niin, että maalaisia on täytynyt harmittaa.
Liikuntasosiologian professori Hannu Itkonen selittää Helsingin varhaista lentopallodominanssia käytännöllä. Sotien jälkeinen kaupungistuminen loi painetta suurempien koulujen rakentamiselle. Samalla syntyi sopivia saleja. Maakuntien pihapelinä yleistynyt lentopallo siirtyi suuren muuton mukana lähiöihin ja kasvatti siellä suosiotaan. Kilpailevia lajeja oli vähemmän kuin nykyään. Esimerkiksi salibandy teki todellisen läpimurtonsa vasta 1990-luvulla.
Voimasuhteet alkoivat muuttua vuosituhannen loppua kohti edettäessä. Jääkiekko ja jalkapallo ammattimaistuivat ja saivat pääkaupunkilaisen pääoman kiinnostumaan itsestään. Molempien harrastajamäärät kasvoivat räjähdysmäisesti.
”Koripallo säilyi kaupungissa lentopalloa paremmin, koska laji on opiskelijapainotteisempi ja keskiluokkaisempi”, Itkonen sanoo.
Työväenluokkainen lentopallo jäi jalkoihin.
Tampereella ja Joensuussa lentopalloillaan korkeimmalla sarjatasolla, mutta joukkueiden nimet ovat Rantaperkiön Isku ja Mutalan Riento. Keskustat ovat jääneet valloittamatta. Kaupungin johtavaksi urheilubrändiksi ei lentopalloseuralla ole asiaa.
Pielaveden ja Sastamalan kokoisissa taajamissa on onnistuttu paremmin. Pikkupitäjillä on mahdollisuus menestyä lentopallon mestaruusliigassa, jossa pelaaminen on merkittävästi halvempaa kuin jääkiekon tai jalkapallon pääsarjassa. Kaikki lähiseudun merkittävät sponsorivirrat saadaan kärkilajin taakse.
Hannu Itkonen korostaa lajien välistä työnjakoa, jota keskisuurissa ja suurissa kaupungeissa joudutaan tekemään: esimerkiksi Joensuussa jalkapalloillaan kolmossarjassa, mutta lento- ja koripallojoukkueet sinnittelevät huipulla. Helsingissä lentopallolle ja muille kovaosaisille jää muruja HIFK:n, HJK:n ja Jokereiden pöydästä.
Sen huomaa, kun ottaa K-junan Vantaan Korsoon, pääkaupunkiseudun lentopallopyhättöön.
Kun Korson Veto kohtaa Pielaveden Sammon, vantaalaisen Lumo-monitoimikeskuksen ovella myydään lettuja ja makkaraa. Kausikorttilaiset ovat ryhmittyneet katsomon parhaille paikoille. Mynthon-askeja availlaan.
Joukkueet ovat jumiutuneet miesten mestaruusliigan häntäpäähän, ja luvassa on tasainen ottelu. Korson ykköspelaaja Toni Kankaanpään alkuverryttelylyönti lävähtää mainostauluun, jossa lukee Kouvolan Betoni Oy. Liian kovalla soitettu Egotrippi kimpoilee tiiliseinistä. Ennen ottelun alkua Sammon kapteeni luovuttaa korsolaiskollegalleen kalakukon.
Ollaan lähellä ja silti auttamattoman syrjässä. Seutulippuni vanhenee ottelun aikana. Junioripelaajien vanhempia lukuun ottamatta olen ainoita 15–50-vuotiaita katsomossa. Keskikatsomon yläriviltä varattu istuin Helsingin Sanomien toimittajalle pysyy tyhjänä.
Jos lentopallo olisi pesäpallo, sen kotikutoisuutta arvostettaisiin. Kaupunkilainenkin osaa romantisoida kansallislajia, mainita Vimpelin saarikentän ja Suomen suven. Vallilassa on vaikea hiihtää, mutta juuri maastohiihdon fundamentaalinen maalaisuus tekee siitä houkuttelevan eksoottisen harrastuksen.
Melkein kaikki urheilulajit ovat joko kunnioitusta herättäviä tai sympaattisia. Lentopallo ei ole kumpaakaan. Se on maakuntien ja lähiöiden laji ilman maalais- tai lähiöromantiikkaa. Lentopalloa pelataan rumasti valaistuissa liikuntasaleissa, ei koivujen reunustamilla kentillä tai keväthangilla. Lajiin on hankala suhtautua lifestyle-valintana tai ironisesti. Tietä kaupunkilaiseen, korkeakoulutettuun sydämeen ei löydy.
Jotain kolkkoa ja ylimalkaista on myös kotiyleisön riemussa, kun Veto vie Sammolta ensimmäisen erän. Korsolaislentopalloilijoita ei tunnuta pitävän oman kylän poikina. Sekä urbaani kaupunginosaidentiteetti että agraari pikkukylähegemonia puuttuvat. Ei olla kenenkään maalla.
Sampo voittaa 1–3. Osa yleisöstä poistuu hyvissä ajoin ennen ottelupalloa.
Seuraavalla kaudella Korson Veto hakee nostetta tavalla, jota useat muutkin suomalaiset palloilujoukkueet ovat kokeilleet. Edustusjoukkue muuttaa nimensä Vantaa Ducksiksi. Ehkä suuri maailma löytää vantaalaisen lentopallon, kun Korsossa ryhdytään puhumaan kieliä. Rohkenen epäillä. Muistelen 1990-luvun loppua, jolloin Ilkka Alangon johtamasta Neljästä ruususta tuli 4R.
Voisiko heinäkuun ensimmäinen lauantai olla toista kuin talvinen Korso? Ohitan sekä Tuska-festivaalit että Pride-kulkueen. Suuntaan Tampereelle, missä Suomen miesten lentopallomaajoukkue pelaa maailmanliigaa. Vastaan saapuu lajin kärkimaihin kuuluva Kuuba, jonka kauden päätavoite on Rion olympiakisoissa. Kahta viikkoa aiemmin Suomi oli onnistunut voittamaan Kuuban 3–1 Japanin Osakassa. Olisi revanssin aika.
Lentopallon maailmanliigaviikonloppu on Suomen kovatasoisimpia vuotuisia sisäurheilutapahtumia. Varmuuden vuoksi se järjestetään keskikesällä, kun kukaan ei halua olla sisällä, ei etenkään huonosti ilmastoidussa jäähallissa.
Hakametsään on silti kerääntynyt yli 4 000 lajiuskollista katsojaa. Yleisön ikäjakauma osoittautuu liigaotteluista tutuksi: iäkkäitä pariskuntia ja junioreita.
Proosallinen ”Suomi!”-huuto lähtee liikkeelle ennen alkuvihellystä. Kuuban vähälukuinen fanijoukko nokittaa notkeammilla kannustuslauluilla, joihin suomalaiskatsojat eivät reagoi.
Maltillisen rituaalin henki tuo mieleen vielä yhden samaan aikaan meneillään olevan kesätapahtuman: vanhoillislestadiolaisten Suviseurat. Sekä Hakametsässä että Suomen suurimmassa uskonnollisessa telttakokouksessa ollaan nöyrästi osana suurempaa. Molemmat tapahtumat pelaavat volyymilla, omien kesken. Heinäkuun alussa suomalainen lentopallo kasvaa maksimikokoonsa, kunnes lässähtää syksyisten sarjakausien alkuun.
Suomi selättää vajaamiehisen Kuuban 3–1. Miesten maajoukkuetta viime aikoina seuranneen silmään Suomenkin kokoonpano vaikuttaa vajaalta. Olli Kunnari, Antti Siltala, Konstantin Shumov, Mikko ja Matti Oivanen – liki kaikki avainpelaajat puuttuvat. Meneillään on sukupolvenvaihdos.
19-vuotias laitahyökkääjä Jan Helenius pelaa, kuten sanotaan, ”ennakkoluulottomasti”. Vain 183-senttinen Helenius löytää toistuvasti aukon Kuuban korkeushyppääjämäisten torjujien muurista. Yleispelaaja Niklas Seppänen ja keskitorjuja Tommi Siirilä onnistuvat hekin ja kuuluvat päävalmentaja Tuomas Sammelvuon uusiin luottomiehiin: molemmat hädin tuskin kolmannella vuosikymmenellään.
2010-luvun parikymppisistä on käytetty pilkallista nimitystä generation yawn, haukotuttava sukupolvi. Maajoukkuelentopalloilijamme eivät haasta tätä tulkintaa. Jos heillä on tukkaa, se on kammattu nätisti.
Alkuverryttelyssä he hymyilevät jonkin verran. Ottelun aikana ei vitsailla. Ranskassa ammattilaisuraa tekevän Niklas Seppäsen hyökkäyslyönnit ovat nerokkaita, mutta nuori mies tuulettaa hillitysti ja vetäytyy aloitusvuorolleen takarajan taakse kuin kissa kuolemaan.
Entä sitten? Eivätkö suoritukset ratkaise? Kyllä, jos haluaa uskoa, että urheilu on urheilua eikä viihdeteollisuutta, mitä se väistämättä on. Nykyisenlaisilla keulakuvilla suomalainen lentopallo saa hyvästellä vähäisetkin kasvuhaaveensa.
Seuraan ottelua muutaman metrin Ylen selostaja Mikko Hannulan takana. Hänen osaansa ei voi kadehtia. Euforiaa on luotava stabiliteetista. Suviseurat kokoontuvat ensi kesänäkin. Mutta sellaista tuotetta voi myydä vain lahkolaisille, jotka ostavat joka tapauksessa. Muita ei kiinnosta, sillä maailmanliigakokoontumisessa ei ole lestadiolaisten absurdia mittakaavaa tai mitään muutakaan havahduttavaa.
Ottelun jälkeen selviää, miksi kolme Kuuban avainpelaajaa oli pelistä sivussa. Heidät oli aiemmin päivällä pidätetty epäiltynä törkeästä raiskauksesta. Myöhemmin Pirkanmaan poliisi pidätti lisää kuubalaisia. Tapaus on ruma ja tökerö kuin liikuntahallin loisteputkilamppu. Maailmanliigaviikonlopun sometunnus #volleybileet olisi ollut riittävän irvokas omillaankin.
Jan Helenius päättää ottelun senttimetrintarkalla iskulyönnillä Kuuban takarajan edustalle. Tyylikäs, suvereeni ratkaisu, josta sisäpiiri nauttii. Samalla muu Suomi lämmittää kesämökkisaunaa, avaa toiset pussikaljat Sorsapuistossa, nauttii ilta-auringosta ja valmistautuu illan EM-jalkapallo-otteluun Saksa–Italia.
Kaikki on kohdallaan lentopallotyhjiössä. ■