Saara Särmä teki väitöskirjaansa kahdeksan vuotta. Sitten hän huomasi, että maailmaa muutetaan hömpällä ja meemeillä.
Kaksi vuotta sitten Saara Särmällä oli runsaasti vapaa-aikaa. Hän oli kahdeksan vuoden puurtamisen jälkeen saanut väitöskirjansa valmiiksi. Viimeinen työsuhde oli päättynyt pari kuukautta myöhemmin. Tuore tohtori oli työtön. Koska aikaa oli, Särmä oli aloittanut uuden harrastuksen. Hän keräili Tumblr-blogiinsa kuvia erilaisista paneeleista ja keskustelutilaisuuksista, joihin osallistui pelkästään miehiä. Sellaisen löytäessään hän kirjoitti postauksen päälle ”Congrats, you have an all male panel!” -tekstin ja lätkäisi siihen kuvan David Hasselhoffista näyttämässä peukkua.
Särmä osallistui toukokuun puolivälissä Tampereen yliopiston sukupuolentutkimuksen perinteiseen juhlaseminaariin ja kertoi salissa numero 5026 varttitunnin ajan väitöskirjastaan. Se käsitteli ydinasevarustelua ja internet-huumoria, erityisesti Iranille ja Pohjois-Korealle irvailevia kuvia. Lopuksi hän mainitsi harrastusprojektistaan ja pyysi kollegoja lähettämään kuvia miespaneeleista. Blogissa ei nimittäin ollut vielä kovin montaa postausta.
Seuraavana aamuna Särmä heräsi kännykän piipitykseen. Sä olet Buzzfeedissa, innostuneet viestit ystäviltä hehkuttivat. Harrastusprojektista oli yhdessä yössä tullut maailmanlaajuinen ilmiö ja työttömästä tutkijasta ruumiillistunut sanakirjamääritelmä Suomi mainittu -ilmaukselle.
Buzzfeedin jälkeen all male panel -ilmiöön tarttuivat kymmenet kansainväliset julkaisut, esimerkiksi The Guardian, Salon ja Time. Myös suomalaismediat alkoivat soitella tamperelaistohtorille. Toimittajat halusivat hieman hämmentyneinä tietää, kuka tämä naisemme maailmalla oikeastaan olikaan. Särmästä sukeutui nopeasti valtakunnan virallinen päivystävä feministi.
Saara Särmä tietää, mitä hän haluaa – ainakin Tampereen Stockmannin kahvilan valikoimasta. Yksi Särmän suurista intohimoista elämässä ovat nimittäin erilaiset kirsikkatuotteet. Jopa siinä määrin, että Särmä on perustanut ystäviensä kanssa Facebookiin Kuumat kirsikkavinkit -nimisen keskusteluryhmän. Siellä jaetaan neuvoja erilaisten kirsikkaherkkujen löytämiseen. Siksi Särmä osaa nyt tilata kirsikkajäätelöannoksen, vaikka ei ole sitä täällä ennen syönyt.
Jäätelöannosten kanssa siirrymme pöytään. Päivän puheenaihe on ollut Axl Smithin haippirinki, jota Särmä on myöhemmin illalla menossa ruotimaan Ylen Pressiklubiin.
”Ehkä mä voisin siellä telkkarissa kertoa tästä meidän kirsikkachätistä, että on sitä tädeilläkin omat haippirinkinsä”, hän sanoo ja upottaa lusikan annokseen.
Tämä taitaa olla tyypillistä Särmää. Kun hän esiintyy mediassa, hän ottaa ajankohtaisiin puheenaiheeseen usein humoristisen kulman. Särmä onkin nimittänyt itseään hömppäfeministiksi, joka esimerkiksi uskoo yksisarvisiin.
Alkujaan itseironinen nimitys sai alkunsa väitöskirjan teemoista, mutta se on alkanut kuvata kantajaansa osuvasti. Särmän missio näyttää nimittäin olevan erilaisiin sukupuolirooleihin ja valtaan liittyvien näkymättömiä sääntöjen ja rajoitusten esiin tuominen. Tähän kuuluu leikittely asiantuntijuuden ja vakavasti otettavuuden kaltaisten käsitteiden kanssa. Hän tekee sitä myös käytännön tasolla, esimerkiksi ulkonäköasioissa.
”Asiantuntijuushan tuntuu takertuvan melkein kuin itsestään keski-ikäisiin miehiin. Haluan vähän tökkiä tätä rajaa, että voiko asiantuntija olla myös lihava feministi legginsseissä ja pinkissä tukassa.”
Särmä selittää, että taustalla on turhautumista kapeisiin asenteisiin, joita hän on kohdannut erityisesti yliopistomaailmassa. Tutkijoiden pitää akateemisissa piireissä hänen mukaansa koko ajan esittää omaa vakavasti otettavuuttaan. Särmää sellainen ei kiinnosta.
”Kerran möläytin yliopistolla, että ihanaa, löysin Sinkkuelämää- boksin tosi halvalla. Siihen vanhempi kollega tokaisi, että ohoh, tähän asti olin pitänyt sinua ihan fiksuna nuorena naisena.”
Särmä puhuu kiivaaseen tahtiin, mutta ei kiukkuisesti. Sävy on koko ajan viihdyttävän itseironinen, vaikka asia onkin vakava. Osa jäätelöstä meinaa jäädä syömättä.
Yliopisto on Särmän mielestä seksistinen paikka. Hänellä on siitä runsaasti omakohtaista kokemusta. Omaan kohteluunsa hän arvelee syyksi paitsi sukupuolen myös feministisen tutkimusnäkökulman. Monien mielestä feministinen politiikantutkimus on, jos ei suorastaan hömppää, niin ainakin ”aivan liian kapea näkökulma”.
Millaisia ne kokemukset seksismistä sitten ovat? Hienovaraista syrjimistä, enimmäkseen. Särmä aloitti väitöskirjan tekemisen yhtä aikaa miespuolisen kaverinsa kanssa ja liikkui erilaisissa akateemisissa tilaisuuksissa tämän kanssa. Professorit kyselivät Särmän ystävältä usein tutkimuksen etenemisestä ja vinkkailivat erilaisista jatkomahdollisuuksista. Särmä seisoi vieressä, mutta hänelle professorit eivät sanoneet mitään
Yksi Särmän vastareaktio tälle on erilaisilla nimillä ja termeillä pelaaminen. Kun häntä alkoi joitakin vuosia sitten ottaa päähän puhe huippuyliopistosta, hän teippasi oman työhuoneensa seinälle lapun, jossa luki ydinasetutkimuksen huippuklusteri. Hänen tunnuksensa Twitterissä ja Instragramissa on Huippumisukka. Ja kun hän, Rosa Meriläinen ja Johanna Vehkoo perustivat pari vuotta sitten feministisen ajatushautomo Hatun, he kaikki nimesivät itsensä tietenkin johtajiksi.
Saara Särmäkin on oikeastaan aika iskevän kuuloinen nimi. Onko se oikea?
”Kyllä ja ei. Särmä oli mummoni sukunimi, jonka vaihdoin viralliseksi nimekseni vuonna 2007. Aiemmin olin Saara Ollikainen. Kysyin isältä, että onko ok luopua hänen nimestään. Isä sanoi, että Särmä sopii minulle hyvin.”
Saara Särmä, tai alkujaan Ollikainen, syntyi vuonna 1975 ja on kotoisin Forssasta. Hänellä ei ole sisaruksia, ja vanhemmat erosivat, kun Saara oli kolmevuotias. Saara jäi asumaan äitinsä luokse, mutta vietti viikonloppuja ja lomia isän kanssa. Äiti oli ammatiltaan sosiaalityöntekijä, isä teki vaihtelevasti toimittajan ja tiedottajan töitä.
Kotona oli paljon kirjoja. Lukemisen lisäksi Särmä oppi maailmanparantamisen jo pienenä. Vanhemmat kävivät vappu- ja rauhanmarsseilla ja ottivat pienen Saaran usein mukaan. Omien sanojensa mukaan hän ei kuitenkaan ollut erityisen tiedostava lapsi, vaan harrasti esimerkiksi laskettelua ja ratsastamista. Koulussakaan hän ei ollut mikään kympin tyttö, vaan ”lukematta kasi puol”.
”Olen aina pitänyt itseäni aika laiskana enkä kovin kunnianhimoisena. Jossain määrin kysymys on myös alisuorittajan syndroomasta. Kun aloittaa hommat aina liian myöhään, voi selittää itselleen, että olisi pystynyt parempaankin.”
Tietysti esimerkiksi väitöskirjan tekeminen vaatii ihmiseltä jonkinlaista kunnianhimoa, Särmä myöntää.
Jonkinlainen käännekohta hänen elämässään oli vaihto-oppilasvuosi Yhdysvalloissa. Sinne Särmä lähti lähes kielitaidottomana lukiolaisena. Amerikan perhe nauroi ummikolle, joka otti valtavan sanakirjansa ravintolaankin mukaan saadakseen selvää ruokalistasta. Silti Särmä viihtyi hyvin. Vähitellen englannista tuli melkein toinen äidinkieli, ja Särmä oppi myös small talkin taidon.
”Vaihtariperheeni jäsenet olivat hyvin erilaisia ihmisiä kuin minä, ja ero on ajan mittaan vain kasvanut. Perheen äiti on fundamentalistikristitty, joka äänesti Trumpia. Olemme silti edelleen tekemisissä ja käyn heidän luonaan. Se on opettavaista.”
Yhdysvalloissa Särmä meni mukaan paikallisen koulunsa oppilaskuntaan ja moneen muuhunkin toimintaan. Asenne seurasi mukana, kun hän palasi Suomeen. Lukiokaverit ovat jälkeenpäin naureskelleet, että Saarasta tuli tuolloin koulun henkinen johtaja. Hän järjesti varjovaaleja ja muita tapahtumia.
Myös eräs toinen asia sai alkunsa Yhdysvalloissa. Särmä oli vaihtovuoden aikana lihonut muutaman kilon. Hän oli silti normaalipainoinen, mutta päätti ensimmäistä kertaa laihduttaa.
Sitä päätöstä hän on katunut monesti.
”Olisin tällä hetkellä varmasti ainakin 20 kiloa laihempi, jos en olisi koskaan laihduttanut. Erilaiset kuurit ja kokeilut painonvartijoista kaalisoppadiettiin ovat sekoittaneet paitsi pääni myös aineenvaihduntani. Kelahan menee niin, että ensin sitä raivolla kieltää itseltään asioita. Ja kun jossain vaiheessa väistämättömästi repsahtaa, niin repsahtaa sitten oikein kunnolla. Tilaa vielä pitsankin niissä kaikki meni -fiiliksissä.”
Särmän suhde ruokaan ja laihduttamiseen alkoi normalisoitua vasta, kun hän vajaa kymmenen vuotta sitten löysi internetistä läskiaktivismin. Se on eri asia kuin tällä hetkellä muodikas kehopositivismi, Särmä sanoo.
”Kehopositivismi on tietysti tavallaan ihan kiva juttu. Siinä usein kuitenkin unohtuu poliittinen taso, kun yritetään vain tykätä enemmän omasta vartalosta. Ei se myöskään riitä, että sitä tavallista kauneusihannetta vain vähän levitetään leveämmäksi. Pitäisi kyseenalaistaa koko normi. Kukaan ei ole kenellekään esteettisesti velkaa mitään.”
Saara Särmä ei myöskään ole sitä mieltä, että kaikkien pitäisi oppia rakastamaan itseään. Riittää, jos ei aktiivisesti vihaa omaa kehoaan. Ylipäätään kannattaisi ajatella vähemmän itseään ja suunnata energiat ulospäin. Itsensä rakastaminen muuttuu Särmän mukaan helposti taas vain yhdeksi uudeksi suoritettavaksi projektiksi. Kapitalistisessa maailmassa se projekti lähes väistämättä epäonnistuu. Media ja kaupalliset tahot tuottavat koko ajan tuottavat sitä mallia, että erityisesti naisen keho on aina vääränlainen.
Kysymys on myös käytännön asioista. Särmän mukaan lihavuus on esteettömyysasia. Ei voi olla niin, että lihavan ihmisen pitää maksaa kaksi paikkaa lentokoneessa. Tilat tulisi suunnitella niin, että ne ovat sopivia kaikenlaisille kehoille.
Särmän omassa kehosuhteessa on edelleen hyviä ja huonoja päiviä. Mutta omiin mielikuviin ja esteettiseen makuunsa voi myös vaikuttaa. Särmälle tärkeitä ovat monet läskiaktivismia julistavat esikuvat, joita hän seuraa Instagramissa.
”Aluksi katsoin niitä kuvia melkeinpä inhon vallassa, että hyi, siinä läskit esittelevät paljasta ihoa. Mutta ei tarvinnut katsoa kauan, kun kuvat alkoivat näyttää kauniilta. Kysymys on siitä, että emme ole tottuneet sellaiseen kuvastoon.”
Nykyään Saara Särmä yrittää myös itse olla jonkinlainen esimerkki. Kun hän meni esiintymään Telakalle naistenpäivän tapahtumaan, hän laittoi päälleen vartalonmyötäisen paidan. Vaikka ensin epäilytti. Oikeastaan kysymys ei ole pelkästään läskistä. Särmän mukaan lähes kaikilla on ulkonäköön liittyviä sääntöjä, joita ihmiset eivät usein edes tiedosta. Hän itse ajatteli vuosien ajan, että ei voi käyttää huulipunaa, sillä hänen naamansa on sellaiseen liian pyöreä ja suu liian kapea.
”Mutta niinpä vain aloin käyttää, ja sehän on mukavaa. Nyt minulla on meneillään oikein huulipunahaaste.”
Särmä tilaa tiskiltä haukihampurilaisen. Myyjä tunnistaa hänet ja kiittelee taannoisesta tv-esiintymisestä. Tapaamme toisen kerran, nyt tamperelaisessa Telakka- ravintolassa. Särmä kertoo, että hänet tunnistetaan aika usein. Useimmiten ihmiset tulevat juuri tähän tapaan kiittelemään hyvästä työstä. Asiatonta tai edes vahvasti kriittistä palautetta Särmä saa hyvin vähän.
”Olen ollut huomaavinani, että sekä ikä että julkinen asema suojaavat pikemminkin kuin altistavat vihapostille. Pahimpien vihakampanjoiden kohteeksi näyttävät esimerkiksi Twitterissä valikoituvan nuoret, astetta tuntemattomammat naisfeministit. Ehkä siinä on joku oletus, että nuo vielä voidaan hiljentää. Kukaan ei varmaan ajattele, että minut ja Meriläisen voisi enää saada hiljaisiksi.”
Ajatushautomo Hattu perustettiin tammikuussa 2015. Suunnilleen samaan aikaan, kun Särmä alkoi keräillä miespaneeleja blogiinsa. Koska työsuhde yliopistoon oli päättynyt, Särmä mietti, kenen nimissä alkaisi tehdä projekteja ja apurahahakuja.
Itsensä, oli vastaus.
”Hatun perustaminen tapahtui aika intensiivisesti. Päätimme Rosan ja Johannan kanssa laittaa sen pystyyn, vaikka tarkkoja suunnitelmia toiminnasta ei oikeastaan ollut.”
Parin vuoden aikana Hattu on järjestänyt muun muassa kehtaamiskoulutusta ja kiroiluiltamia. Ajatuspajan jäsenet ovat tehneet nettiin miesselitysbingoja ja lanseeranneet Linnan juhlien alla haasteen, jossa pyrittiin pidättäytymään kenenkään ulkonäön tai pukeutumisen arvostelusta. Nyt on meneillään hanke, jossa kerätään suomalaisten äitipuolien kokemuksia. Ja äskettäin järjestettiin Tampere-talossa Women of the World -festivaali.
Samaan aikaan feminismistä on Suomessa ylipäätään tullut hitaasti mutta varmasti yhä isompi juttu. Meillä on feministisiä stand up -iltoja, erilaisia tasa-arvotapahtumia, jopa puolue.
Kun Hatun edustajat – useimmiten Särmä ja Meriläinen – kommentoivat julkisuudessa asioita, he puhuvat reippaasti patriarkaatista ja feministisestä vallankumouksesta. Se kuulostaa aika klassiselta toisen aallon feminismiltä. Siltä 1960-luvulla alkaneelta suuntaukselta, joka yleensä muistetaan lähinnä rintaliivien polttamisesta (jota ei koskaan oikeasti tapahtunut).
Edustaako Hattu vanhanaikaista feminismiä?
”Kyllä, tavallaan näin voi sanoa. Kehtaamiskoulujamme voisi oikeastaan pitää hyvin perinteisinä toisen aallon tiedostamisryhminä. Siinä ei minusta ole mitään vikaa. Toisen aallon feminismissä oli omat ongelmansa, mutta myös monia hyviä puolia, jotka on tarpeettomasti unohdettu”, Särmä sanoo.
Ongelmilla hän viittaa esimerkiksi tuolloiseen käsitykseen naiseudesta. 1960- ja 1970-luvuilla ei juuri puhuttu sukupuolen moninaisuudesta, ja femisnimi oli ylipäätään lähinnä keskiluokkaisten valkoisten naisten juttu. Tämän päivän intersektionaalinen feminismi pureutuu paljon laajemmin esimerkiksi rodullistettujen ja muunsukupuolisten ihmisten kokemuksiin. Se on Särmästä hyvä asia. Hän haluaa muistuttaa, että Suomessa nämä keskustelut ovat vielä melko varhaisessa vaiheessa.
”Sehän olisi pahinta, jos minä ajattelisin nyt olevani feministinä ikään kuin valmis. Koko ajan nuoremmalta sukupolvelta tulee tosi hyviä keloja. Välillä huomaan taantuvani. Jos on huono päivä, saatan helposti lipsahtaa tosi epäfeministisiin tunteisiin ja ajatuksiin.”
Särmä tarkoittaa esimerkiksi sitä, että hän saattaa mielessään väheksyä kaunista ja viimeisen päälle pukeutunutta naista. Pitää ihmistä ulkoasun takia tyhmänä ja pinnallisena. Tällaiset tunteet on Särmän mielestä tärkeää tunnistaa ja nimetä.
Entä mitä päivystävä feministi ajattelee esimerkiksi muodikkaista trigger warningeista?
”No, mä olen tutkijana vähän tällainen toisaalta ja toisaalta -ihminen. Riippuu, missä tarkoituksessa ja miten niitä käytetään. Jos se menee siihen, niin kuin jenkkiyliopistoissa on osin tapahtunut, että kermaperseisiä etuoikeutettuja nuoria suojellaan ikäviltä ajatuksilta, niin en tietenkään kannata niitä.”
Särmä on itsekin käyttänyt sisältövaroituksia omilla kursseillaan, kun hän on näyttänyt järkyttävää videomateriaalia.
”Missään nimessä en kannata sitä, että vaikeita tai epämiellyttäviä ajatuksia synnyttäviä tekstejä ei luettaisi. Oppiminenhan tapahtuu epämiellyttävyysalueella. Mutta on kohtuullista, että ihminen saa päättää, milloin ja millä tavalla hän on valmis ne vaikeat asiat kohtaamaan.”
Saara Särmästä on viimeisen parin vuoden aikana tehty eri medioihin kymmeniä juttuja. Voi ajatella, että hän oikeastaan on jo saavuttanut tavoitteensa. Särmä on osoittanut, että Suomessa on mahdollista olla lihava pinkkitukkainen asiantuntija, joka haastattelussa ilmoittaa uskovansa yksisarvisiin. Hömppä ei pilaa uskottavuutta, ainakaan oman yleisön silmissä.
Toki jotkut ovat huomauttaneet, että Särmä ei oikeastaan ole tuonut keskusteluun erityisen uusia argumentteja. Miespaneelit ovat ikivanha ilmiö, jonka Särmä onnistui lähinnä paketoimaan blogillaan myyvään muotoon. Ja vaikka monet jakavat feminismin tavoitteet, keinoista ollaan usein eri mieltä. Esimerkiksi toimittaja Tuija Siltamäki moitti äskettäin Aamulehden kolumnissa Women of the World -festivaalia – ja täten välillisesti Särmää – ”lässytyksestä ja kevytfeminismistä”.
Saara Särmä on hyvä yhdistelmä vilpittömyyttä, huumoria ja suoraan puhumista. Hän osaa popularisoida, mutta on taustaltaan akateeminen. Hän kehtaa myöntää olevansa välillä huono feministi, mihin monet voivat samastua. Ja on totta, että Särmä on enemmän klassinen kuin uusia avauksia tekevä feministi.
Puhuisiko yhden meemin julkkis mieluummin julkisuudessa väitöskirjansa aiheista?
”En oikeastaan. Väitöskirjani argumentit olivat pitkälti tieteenalan sisäisiä. Niitä on vaikea popularisoida ja yleistajuistaa. Ja vaikka nyt sitten puhunkin ihan muista aiheista, niin onhan akateeminen sivistykseni koko ajan tässä mukana taustalla.”
Särmä myöntää ilomielin, että huumori on olennainen osa hänen julkisuuskuvaansa ja bloginsa menestystä. Siinä että feminismillä menee tällä hetkellä Suomessa hyvin, on osin kyse vastareaktiosta.
”Sipilän hallitusohjelmaanhan kirjattiin, että meillä on Suomessa tasa-arvo, piste. Tästähän monet tutkijat suuttuivat. Ja sittemmin hallitus on vielä tehnyt parhaansa heikentääkseen sitä tasa-arvoa.”
Yhdysvalloissa taas valittiin presidentiksi mies, joka on suorastaan tunnettu huonosta käytöksestään naisia kohtaan.
Juuri siksi tarvitaan paitsi keskustelua intersektionaalisuudesta, myös sitä klassista patriarkaattipuhetta. Eikä vain puhetta, vaan esikuvia ja idoleita. Saara Särmästä on tullut yksi sellainen. Hänellä on faneja.
Särmä oli feministisen puolueen perustamiskokouksessa, mutta ei suostunut ehdokkaaksi. Hän ei halua edustaa kuin itseään. Silti hän uskoo, että puolueella on mahdollisuus innostaa politiikkaan mukaan ihmisiä, jotka eivät ole aiemmin innostuneet koko systeemistä. Esimerkiksi nuorisoa.
”Monille nuoremmille ihmisille esimerkiksi sukupuolen moninaisuuteen liittyvät asiat alkavat olla ihan eri tavalla itsestään selviä. Tästä oli äskettäin hauska esimerkki Siskonpeti-ohjelmassa. Siinä oli keski-ikäinen nainen, joka merkitsevään sävyyn kertoo nuoremmilleen olleensa Matin ja Eskon häissä. Sitten hän turhautuu, kun nuoret eivät tajua ihastella, hänen suvaitsevaisuuttaan. Tämä kuvaa hyvin muutosta, joka viimeisen 20 vuoden aikana on tapahtunut.”
Kuten maahanmuuttokysymyksissä, sukupuoliasi- oissa ääripäät ovat siirtyneet kauemmaksi toisistaan. Suuri enemmistö Suomessa hyväksyy tasa-arvoisen avioliittolain, mutta jotkut suihkuttavat pippurikaasua Pride-kulkueeseen. Trans- ja muunsukupuolisten oikeuksia on alettu puolustaa monissa länsimaissa yhä näkyvämmin, mutta se on herättänyt myös kiivasta vastustusta. Feminismistä on tullut monille itsestäänselvyys. Samaan aikaan naisviha on lisääntynyt. Se tulee Särmän mukaan ilmi nykyään myös populaarikulttuuriin liittyvissä kiistoissa.
Hän viittaa esimerkiksi viime kesänä ilmestyneeseen Ghostbusters- elokuvaan. Uusintaversion päähenkilöt olivat naisia, ja elokuva oli siksi kuukausien ajan nettiraivon kohteena.
”Useat miesfanit ihan tosissaan väittivät, että heidän lapsuutensa meni sen takia takautuvasti pilalle. Että naiset ikään kuin tahrasivat sen.”
Särmän mukaan kyse on siitä, että valkoisen miehen ei ole länsimaisessa kulttuurissa aiemmin tarvinnut samastua muihin. Muut ovat joutuneet kuluttamaan populaarikulttuuria niin, että samastuvat valkoisiin miehiin, koska valkoiset miehet ovat niitä sankareita. Nyt tilanne on toisin.
Saara Särmän lopullinen tavoite ei ole sen vähempää feministinen vallankumous, käytännössä sukupuoliroolien murskaaminen. Hänellä on sen tekemiseen pohjimmiltaan vain yksi keino. Se on simppeli, mutta vain teoriassa.
”Tärkeintä on vain aidosti yrittää pitää naisista. Naisista pitäminen on tässä kulttuurissa ihan supervaikeaa, koska kaikki mallit ohjaavat arvostamaan ennemminkin perinteisen maskuliinisia asioita. Mutta siitä se lähtee.”
Välillä naisista pitäminen ja feminismin voittoon uskominen tuntuu hänestä yhtä vaikealta kuin, no, vaikka niihin yksisarvisiin uskominen. Mutta kun Saara Särmä kaksi ja puoli vuotta sitten oli aloittamassa ensimmäisen puheenvuoronsa väitöstilaisuudessaan, hän katsahti ensin nopeasti yleisöön.
Salin takaosassa istui yksisarvinen.
Oikeasti se oli hänen ystävänsä, joka oli päättänyt yllättää Särmän ja saapua paikalle yksisarvisnaamarissa. Mutta sydämessä läikähti silti mukavasti. Sitten Saara Särmä alkoi puhua. ■