Makuasia
Philip Teiristä piti tulla kulturmannen, hienostunut mies hienostuneella maulla. Mutta se ei enää kannata.
Kirjailijaseminaari Lillehammerissa, Norjassa. Parikymmentä kolmekymppistä pohjoismaista kirjailijaa vastasi kysymykseen, miksi kirjoittavat.
Norjalainen runoilija halusi etsiä öljyn jälkeisen Norjan runoutta: sitä, mitä runous voisi olla, jos ihminen ei ole keskipisteessä. Tanskalainen runoilija sanoi, että ilman kirjallisuutta ei voi elää. Ruotsalainen sanoi haluavansa antaa äänen niille, joilla ei ole ääntä.
Joku sanoi, että kirjallisuuden tehtävä on luoda empatiaa maailmaan. Norjalaisrunoilija, joka istui ylimielisen näköisenä, sanoi norjaksi haluavansa kirjoittaa niin hyviä runoja kuin mahdollista ja lähti sitten tupakalle.
”Se rundi meni kaikkien läpi, ja mä ajattelin koko ajan, että mä haluan kirjoittaa nimenomaan teistä”, sanoo kirjailija Philip Teir etelähelsinkiläisessä ravintolassa.
”Tietenkin se kuulostaa banaalilta, kun sen kertoo näin, mutta silloin se ei ollut yhtään. Se miten ihmiset puhuu, miten ne ilmaisee omia maailmankuviaan, on todella hyvä romaanin aihe.”
Philip Teir, 36, on kirjailija, koska hän halusi olla kirjailija. Ei elää elämää, jonka jälkeen voi tulla kirjailijaksi, vaan elää elämää, jossa ollaan kirjailija. Matkustaa, keskustella fiksuja ihmisten kanssa ja tehdä, mitä haluaa.
”Vaikka rahaa ei ole aina hirveästi.”
Teir on julkaissut kaksi romaania, novellikokoelman ja runokokoelman.
”Ne runot oli aika paljon sellainen ’Pentti Saarikoski kävelee Hakaniemen torilla’ -kokoelma. Oli lastenvaunut ja Helsinki. Mutta löysin siinä aiheen, josta kirjoittaa.”
Esikoisen aikaan Teir oli 27-vuotias ja asunut seitsemän vuotta Helsingissä. Ensimmäinen lapsi lähestyi kouluikää, toinen oli juuri syntynyt. Hän kirjoitti runot öisin. Teos on ainoa, jota ei ole käännetty suomeksi.
Teirin kirjoissa asetelma on yleensä samanlainen: on perhe tai pariskunta, suomenruotsalaisia tietenkin, koska suomenruotsalaisista suomenruotsalaisilla on tapana kirjoittaa, jotka kommunikaation ristiriita ajaa tolaltaan. Puhutaan liikaa, liian vähän, vääristä asioista, väärillä sanoilla, ohi.
Perheet ja henkilöt kiinnitetään kulttuuriin yksityiskohdilla: Folkhälsanin vauvauinnilla, Södergranin runojen lukemisella, Töölöllä. Novellikokoelma Donner-ryhmä ja sitä seurannut Talvisota-romaani suhtautuvat asiaansa ironisesti, maaliskuussa ilmestynyt Tällä tavalla maailma loppuu -romaani ei niinkään.
Kirjan kannet, joissa luvataan hauskanhaikeaa romaania kesästä, perheestä ja maailmanlopusta, muistuttavat joka suhteessa Lars von Trierin Melancholia-elokuvaa.
”Se on ihana elokuva”, Teir sanoo. ”Oli ihanaa, että on perheromaani, jossa on luonnon vaara, joka tulee jostain kuten Trierillä. Mä tykkään hirveästi Trieristä, mutta erityisesti tuosta elokuvasta, koska se on niin kaunis. Varsinkin ne ensimmäiset kuvat, kun ne hevoset kaatuu.”
Teir itse sanoo uutuuden olevan luontoromaani, ei runollinen vaan suggestiivinen. Siitä tuli niin vakava, koska hänellä ei ollut muuta mahdollisuutta kuin seurata alussa löytämäänsä sävyä.
Talvisota oli brittiläinen comedy of manners, nopeasti virkavapaalla kirjoitettu. Nyt sen satiiri tuntuu paikoin turhan simppeliltä.
Suomenruotsalaista romaaneissa on vain kulissien kulttuuri.
”Mä luulen, että on pohjassa jotain suomenruotsalaista, Tove Jansson, ehkä vähän Kjell Westö, nää. Ne on olleet sellaisia, joita olen lukenut ja jotka on kuvanneet Helsinkiä”, Teir sanoo.
”Yksi kirjailija, jota rakastan lukea, on Richard Yates. Sen tapa kirjoittaa dialogia, sen tapa kirjoittaa ihmisten pettymyksistä, on niin superliikuttavaa. Kun luen sen kirjoja, se on kuin katsoisi elokuvaa. Se flow on niin mieletön. On myös amerikkalaisia, George Saunders tai Lorrie Moore, jotka on superhyviä tietyissä pienissä onelinereissa. Ne hirveän usein kirjoittaa avioliitoista tai avioeroista tai suhteista tai deittailusta.”
Suomenruotsalaiset ovat tietenkin tällä saralla mammutin varjossa. Teir kirjoitti Jörn Donnerista niminovellin kokoelmaansakin. Siinä pohjoismaista kirjallisuutta opiskeleva kertoja (Teir on itse valmistunut kandidaatiksi lukemalla pohjoismaista kirjallisuutta) tutustuu Donnerille elämänsä omistaneeseen opiskelukaveriin ja putoaa samaan madonreikään. Hahmosta tulee kärjistetty pilkkakuva suomenruotsalaisesta Donner-fiksaatiosta.
”Silloin kun mä olin teini, Donner oli kolumnisti Höblässä. Lukiossa mä luin sen kirjoja. Se oli sellainen romaanihahmo, joka vain menee 1950-luvulla Cannesiin, näkee Antonionin ja sanoo, että mä tykkään sun elokuvista, ja sitten ne alkaa kirjoittaa kirjeitä toisilleen.”
1990-luvun Pietarsaaressa Donner oli esikuvana larger-than-life keskiluokkaisen perheen aikuisten pöytiin istuneelle, ”Taiteesta isolla T:llä kiinnostuneelle” teinille. Mutta kun muuttaa Helsinkiin, tutustuu hiljalleen ihmisiin ja huomaa piirien pienuuden, Jörn Donnerkin muuttuu lopulta fiktiivisestä mammutista ihmiseksi.
Siinä on novellinkin vitsi: Donnerin kautta on helppo käsitellä miespakkomielteistä kaiken tietämistä.
”Mua kiinnostaa miestyyppi, joka on tosikko, puoliautistinen fanityyppi. Siinä on koomista potentiaalia. Se olisi yhtä hyvin voinut käsitellä vaikka Bob Dylania, koska siihenkin liittyy sellainen… Ruotsissa se sana on knappologi. Se huumorintajuton tapa, jossa on todella tärkeää, että mitätön fakta on oikein.”
Onko knappologisessa hahmossa mukana itseironiaa?
”Jos sä joudut tollaisen ihmisen valtaan, se on konseptina hyvä. Hulluus on parempi vehicle tarinaan kuin jokin muu. Mutta mä en ole sellainen. Mun pää ei ole sellainen, että mä tietäisin kaikkien basistien bassomerkit.”
Ruotsissa donnerinkaltaisille on olemassa termikin. Tai oikeastaan leima. Kulturmannen. Myös Philip Teiristä oli hyvää vauhtia tulossa kulturmannen. Hän oli vain 28-vuotias, kun hänestä tuli Hufvudstadsbladetin kulttuurisivujen esimies vuonna 2009. Hän oli kirjoittanut lehteen teinivuosistaan asti, aluksi levyarvosteluja. Muutettuaan Helsinkiin hän meni yliopiston kautta HBL:ään töihin, kaupunkitoimittajaksi. Sitten kulttuuriosastolta vapautui paikka. Esimiehen.
”Päätoimittaja Hannu Olkinuora oli haastattelussa, että sä olet kyllä todella nuori, mutta nää muut täällä sanoo, että sä olet tarpeeksi pätevä.”
Jos on ruotsinkielisen sanomalehden kulttuurisivujen päällikkö, on vain yksi, josta ottaa mallia. Hänen nimensä on Olof Lagercrantz.Lagercrantz johti Ruotsin suurimman päivälehden Dagens Nyheterin kulttuurisivuja 1950-luvulla ja päätoimitti lehteä vuosina 1960–1975. Hänen aikanaan lehteen istutettiin ajatus, että kulttuurisivujen esimies on oikeastaan lehden toinen päätoimittaja. Kulttuuriesimies on se supersivistynyt mies, joka lukee kaiken ja pystyy kirjoittamaan mistä tahansa mitä tahansa, tehtävänään tuoda ajankohtaisiin aiheisiin toinen, henkinen perspektiivi ja ylläpitää kulturdebattia.
”Eihän mulla sellaista asemaa ikinä ollut”, Teir sanoo.
”Dagens Nyheterissä oli toissapäivänä todella hieno artikkeli ranskalaiselta kirjailijalta Édouard Louis’lta siitä, miksi ranskalaiset äänestävät Front Nationalia. Ne oli toimituksessa ajatelleet, että Ranskassa on vaalit sunnuntaina ja me halutaan joku ranskalainen selittämään tätä. Sitten ne tilaavat tekstin, maksavat siitä, käännättävät sen ja maksavat käännöksestä. Se oli hyvin kirjoitettu, todella mielenkiintoinen, aika lyhyt, ja sitä jaettiin satoja kertoja. Se ei ole mitenkään elitististä.”
Hufvudstadsbladetissa Teir oli vaikeassa raossa, sillä hänen aloittaessaan lehti alkoi törmätä muiden suomalaislehtien tavoin nykyaikaan. Edessä oli yt-neuvotteluja ja konsultteja.
Teir irtisanoutui vuonna 2014, hieman sen jälkeen, kun Talvisota-romaani oli saanut hyvät arviot ja myyty Britteihin ja Saksaan. Ei Suomessa olisi oikeastaan ollut edes paikkaa, jonne Teir olisi voinut toimittajana edetä. Ruotsi rajoittaa kielen ja kulttuurin osalta, Suomi maantieteen. Näköalapaikka työ kuitenkin oli: sieltä näki suomalaiseen mediaan kuin akvaarioon ja samaan aikaan meren toiselle puolelle Ruotsiin, jossa kultakaloilla oli aivot.
Nykyään Teir kirjoittaa Dagens Nyheteriin freelancerina.
Tasan vuosi sitten hän oli Dagens Nyheterin kirjeenvaihtajapäivällisellä Tukholmassa, kun paikalla ollut kulttuuritoimituksen pomo sai puhelun. Prince oli kuollut.
”Ne kulttuuritoimittajat meni pois huoneesta ja sanoi, että te voitte aloittaa ilman meitä. Välillä ne tuli kysymään, tietäisinkö jonkun naistoimittajan, joka osaa Princeä. Siinä meni tunti tai pari, ne soitti, istui tietokoneella ja näpytti. Seuraavana päivänä oli kuuden sivun liite Princestä. Ootko ikinä nähnyt Hesarissa tuollaista? Mä vielä tarkistin. Hesarissa oli uutinen seuraavana päivänä ja kahden päivän päästä vähän pidempi teksti ja kolumni.”
Suomessa on kulttuuriuutisia, Ruotsissa kulturdebatt.
Helsingin Sanomien kulttuuriesseitä kritisoidaan aivan syystä esseettömyydestään. Poikkeuksena ehkä HS:n uudenvuoden kirjailijapuheenvuoro. Niistä maanlaajuisen ja viikkoja jatkuneen keskustelun sytykkeenä muistetaan ainakin Umayya Abu-Hannan vuoden 2012 kirjoitus siitä, miksi hän muutti pois Suomesta.
Teir itse kirjoitti puheenvuoron seuraavana vuonna. Siinä hän ihmetteli, miksi Suomessa suhtaudutaan pakolaisiin niin eri tavalla kuin Ruotsissa. Alkaen jo siitä pienestä yksityiskohdasta, että Suomessa kutsutaan jatkuvasti Malmön Rosengårdia lähiöksi, ei kaupunginosaksi. Jatkuen siihen suurempaan epäkohtaan, etteivät vähemmistöjen äänet nouse esiin kirjallisuudessa, ellei joku halua kertoa historiallista tarinaa heidän puolestaan.
”Se mistä voi olla ylpeä Höblässä on, että siellä on seurattu perussuomalaisten nousua ja maahanmuuttoa, on oltu aktiivisia koko ajan”, Teir sanoo.
”Mä ajattelen, että jos kirjoitetaan maahanmuutosta, on tärkeää, että palkataan ihmisiä, joilla on sellainen tausta. Se vaikuttaa siihen, miten toiseutta käsitellään. Tarvitaan kuitenkin kriittinen massa, ennen kuin se rupeaa näkymään vaikka lehtitoimituksissa tai poliisissa.”
Se, että Teir itse kuuluu vähemmistöön, saa hänet tietenkin näkemään suomalaisen median tietynlaisena. Nurkkakuntaisena.
”Hesari on valtakunnallinen lehti, ja siinä on sävyä, että kirjoitetaan samalle etniselle suomalaiselle kuin kirjoittaja itse on. Ilkka Malmberg oli hyvä esimerkki tästä. Hän kirjoitti Suomesta niin kuin lukija olisi Ilkka Malmbergin tyyppinen. Siinä oli selkeä minä ja sinä -asettelu.”
Mutta ei tällaisesta ole tapana puhua. Pitää tyytyä siihen, mitä on, sillä jos ei ole oikeaa debattia, ei ole myöskään debattia debatista.
”Professori Anu Koivunen kirjoitti Facebookiin saaneensa kysymyksen ruotsalaiselta toimittajalta, millaista suomalainen kulttuuridebatti on. Vastaus oli helppo: sitä ei ole olemassa. Mä olen itsekin aina ihmetellyt, miten sitä voi olla niin vähän”, Teir sanoo.
”Paitsi nyt Jari Tervo on yhtäkkiä ruvennut.”
Mitä kirjailijan sitten tässä tilanteessa pitäisi työnsä puolesta tehdä? Ottaa ylevästi kantaa, olla se omatunto, jonka maailma haluaa hänessä kuulla… Mutta minkä puolesta?
Teir pohtii sitä paraikaa. Göteborgin lokakuisten kirjamessujen johonkin nurkkaan on tulossa natsistisen Nya Tider -lehden koju, ja häntä on pyydetty liittymään boikottiin ja jättämään osallistumatta messuille.
”Mä saatan mennä siihen mukaan, koska olisi musta kiva, että ne ei ole siellä. Mutta siihen voi liittyä sitä kenen joukoissa seisot -asetelmaa. Sun pitää olla meidän antifasistien joukon mukana, ja sitten ruvetaan laskemaan, kuka on tässä nimilistalla ja kuka ei oo. Toisaalta on myös ihan hyviä syitä mennä messuille.”
Teiristä paljon parempi suhtautumistapa on esimerkiksi ruotsalaisella kirjailijalla Henrik Bromanderilla, joka on kirjoittanut fiktiota ruotsalaisesta äärioikeistosta. Kirjassaan Bromander menee empatiaa herättävällä tavalla niiden pään sisään, jotka juovat öisin kokista ja kirjoittavat nettiin ”maahanmuuttajat on perseestä”.
”Bromander on tehnyt ehdottomasti poliittisia romaaneja näistä keskusteluketjusotureista, mutta siinä ei tuu ongelmaa. Ne on todella pimeitä, dark. Sillä on antifa-taustaa itsellä, ja se on tehnyt poliittisia aktioita itse, mutta kaunokirjallisuus ei voi olla poliittisia pamfletteja”, Teir sanoo. ”Kun taas jotkut pop-artistit sanoo, että oon tosi huolestunut tästä tilanteesta, ja tekevät tosi hipster-tyyppistä musiikkia, että nouskaa barrikadeille. Superkeskiluokkaista barrikadeille nousemista. Siinä on jotain, mikä ei toimi mulle.”
On paljon helpompaa mennä Helsinki-Vantaan lentoasemalle osoittamaan mieltään, kun turvapaikatta jääneitä pakolaisia pakkopalautetaan. Se on ainakin oikein. Teirkin oli siellä, muiden joukossa.
Hänestä on helpottavaa suhtautua asioihin vakavasti, ilman ironiaa. Juuri nyt ei ole kierteiden ja takaporttien aika.
”Jos ajattelee amerikkalaista politiikkaa. Jon Stewart lähti The Daily Show’sta, kun se huomasi itse, ettei tutkiva satiirijournalismi enää vain toimi. Sillä on newyorkilainen smirk, joka suututtaa. On parempi kirjoittaa mielipideartikkeleita ja mennä mielenosoittamaan, eikä olla ylimielisesti satirisoimassa.”
Teir itse puhuu kulttuuriviittauksin ja ei-humoristisin sanavalinnoin ja elehtii eleettömästi. Mitä nyt rummuttaa lasinalusta pöytään.
Onko kyse jonkinlaisesta uusvakavuudesta, 1990-luvulla teini-ikäistyneestä sukupolvesta, joka on aikuistuessaan hylännyt vähä vähältä ironiansa, koska maailma on niin monimutkainen?
”Tää aika on satiiria itsestään. Don DeLillo osaisi varmaan sanoa tämän paremmin, koska se on käsitellyt tätä aihetta.”
Pahkasika eli Paavo Haavikko vastaisi: ne tekevät sen itse.
”Se juuri! Mitä satiiri Trumpista voisi olla? Ilman, että se on slapstickiä ja bennyhilliä, jossa hauskaa on ulkonäkö tai imitaatio. Trump on ehdottomasti symboli sille valkoiselle miehelle, joka on menettämässä valtaansa, potkii ja itkee, eikä pysty hyväksymään sitä. Se pitää kertoa jotenkin allegorisella tavalla. Se voi olla vaikka Toni Erdmann -elokuva, mistä se löytyy.”
Teir sanoo olevansa oikeasti enemmän ironikko kuin vakava, vanhojen kulturmannenien tapaan. Aika vain on, ja tulee olemaan, heille huono. Heistä on tehty oma alakulttuurinsa, jota katsotaan antropologisesti lasien läpi.
Kolumnisti-esseisti Lena Andersson julkaisi vuonna 2013 kirjan Omavaltaista menettelyä. Kirja kertoo Ester Nilssonin ja Hugo Raskin suhteesta. Ester on järkevä ihminen, runoilija ja esseisti. Kunnes hän tapaa Hugo Raskin. Hugo on Esteriä vanhempi, elitistinen ja avustajiensa palvomana elävä taiteilija, joka ”piti provosoivasta elämänasenteesta niin paljon, ettei halunnut hylätä kapinan nimissä harjoitettua väkivaltaa ja sortoa.” Hän suosittelee Esterille pelkkää mieskirjallisuutta, Camus’ta ja Majakovskia, jota ja vain jota tämä seuraavat kuukaudet lukee.
Romaania myytiin 200 000 kappaletta, ja se voitti Ruotsin arvostetuimman kirjallisuuspalkinnon Augustin. Mihin ikinä Teir Ruotsissa meni, kirja oli watercooler. Kaikki puhuivat siitä, kuinka sekä Ester että Hugo olivat kiinnostuneita vain Hugosta. Ja siitä, oliko kirja sosiologinen näkemys oikeasta ongelmasta ja realistinen ruotsalaisen kulttuurimaailman kuva vai oliko Ester vain hullu.
Keskustelun vellottua kuukausia Dagens Nyheterin kulttuuriosaston esimies Åsa Beckman kirjoitti esseen kulturmannenin kuolemasta. Beckmanin mukaan vielä 1980-luvulla kulturmannen rakasti Pierre Bourdieun teorioita kulttuurisesta pääomasta. Vuonna 1999 Bourdieu sitten ikävä kyllä julkaisi kirjan La Domination Masculine, jossa totesi miesten määrittävän tärkeät asiat, mikä pakottaa naiset opettelemaan samat strategiat pärjätäkseen. Tätä Bourdieu kutsui vallan erotisoimiseksi.
”Viimeiset 20 vuotta naiset ovat olleet kaikkialla, missä kulttuuria luodaan. Voisi jopa sanoa, että sukupuoli on heille etu. Siltä pohjalta on vaikea ymmärtää, miksi kulturmannen on yhä tämän kunnioituksen ympäröimä”, DN:n Beckman kirjoitti.
Mutta viimeistään silloin kunnioitus oli kyseenalaistettu.
Teir sanoo olevansa kulturmannen luonnollisesti siinä mielessä, että hän on mies ja hyvin kulttuuriorientoitunut, mutta siinäpä se. Kun hän twiittasi Helsingin Sanomien arvion Miki Liukkosen O-romaanista, hän ehdotti shotin ottamista jokaisesta Hesarin kulttuurisivujen David Foster Wallace -maininnasta.
Liukkonen on myös kirjailija, josta näkee, että Suomessa kulturmannen pärjää. Kun Liukkonen luettelee avoimesti esikuvikseen hienoja ja vaikeita kirjailijoita, tai sanoo kulkevansa urallaan heidän jalanjäljillään, siihen suhtaudutaan kannustaen. Tai vaieten. Ruotsissa puheet olisi totisesti otettu kriittiseen ja julkiseen tarkasteluun.
Talvisodassa Teir kirjoittaakin opiskelijoitaan tapailevan taidekoulun kulttuurimieslehtorin suulla: ”Ihan rehellisesti puhuen, joskus sitä haluaisi vain ampua kuulan kalloonsa. Niin kuin silloin, kun kundit alkavat jauhaa Bourdieusta ja siitä hiton kulttuurisesta pääomasta ja ikään kuin kääntyvät tyttöjä kohti”, Malik sanoi ja kääntyi Evaa kohti. ”Niiden kasvot oikein loistavat ja ajattelevat, mitä fucking tuhlausta. Kundit, maailmassa on tuhat muuta jauhamassa Bourdieusta ja jokainen kuvittelee olevansa ainoa…
Silti Teirissä itsessään on paljon sitä, mistä hän puhuu hupaisana ja vanhanaikaisena. Hän lukee vain ”hyviä” kirjoja. Hän tiputtelee hienostuneiden mieskirjailijoiden nimiä ja asettuu suomalaisen kulttuurikeskustelun yläpuolelle. Hän oli, herranjestas, saavuttanut kaiken saavutettavan 28-vuotiaana. Ja nyt hän istuu analysoimassa omaa asemaansa suhteessa tärkeään debattiin.
Teir sanoo, että oma asema on ymmärrettävä eri tavalla kuin silloin, kun elämä kulturmannenina oli vielä tavoiteltavaa.
”Et voi koko elämää viitata tiettyyn teoreetikkoon. Se on myös osa jonkinlaista kulttuurista peliä. Vaikka olisi osa sen ulkopuolella, oot kuitenkin siinä, ne viittaukset on opitut. Se muistuttaa niistä kirjailijoista siellä seminaarissa. Mua puhuttelee se ajatus, että kaikilla on jokin kulttuurinen univormu, jota shoppailla.”
Hän antaa esimerkin. Tällä tavalla maailma loppuu -kirja haukuttiin vastikään eräässä suomenruotsalaisessa kirjablogissa. Syytökset olivat nimenomaan sukupuolisia. Philip Teir vaikuttaa olevan kulttuurimiesmäinen ja hieman ”puolioppinut”, blogissa todettiin, lainaten Ruotsin feministipuolueen yhden perustajan ja kirjallisuudentutkijan Ebba Witt-Brattströmin ilmaisua, jolla viitataan siihen, että kirjasivistyksestä on hankittu vain miesten puoli.
Sitten blogiin oli laskettu referenssit tai siis namedroppaukset koko romaanista. Kymmenen miestä, kolme naista.
Ehkä hän haluaa näyttää olevansa feministi korostamalla Edith Södergrania ja Nina Björkiä, blogi jatkoi.
”Aiheuttaako tämä sitten sitä, että ensi kerralla mä ajattelen itse monta miestä tai naista on kirjassa?” Teir aloittaa.
”Se ongelma, mitä näkee varsinkin kaunokirjallisuuden instrumentaalisessa analyysissä on, että fiktio on fiktiota. Siellä voi olla vaikka sikamaisia miehiä. Se, että siellä on 15 mieskirjailijaa mainittu, voi olla myös sitä, että kirja käsittelee niitä miehiä jollain tavalla. Tällainen analyysi osoittaa, että me ei voida suhtautua kaunokirjallisuuteen enää fiktiona. Tai osata lukea sitä sillä tavalla.”
Suomenruotsalaisena Teir on tuomittu maailmojen väliin. Suomessa hän keskeinen osa kirjailijakenttää, mutta toisaalta sen ulkopuolella. Hän ei koe kuuluvansa piireihin, vaikka perusti nyt kolmatta kertaa järjestetyn kirjallisuusfestivaalin Helsinki Litin. Suomessa ei ollut Stockholm Literaturen kaltaista tapahtumaa, johon saada kansainvälisiä kirjailijavieraita haastateltavaksi – ei kirjamessujen hälinään tai Akateemiseen kököttämään.
”Mikä se skene on? Sitä, että käy bileissä? Mä oon itsekin kysynyt kirjailijoilta tästä, ja kaikki sanoo, ettei ole mitään skeneä. Kaikki haluaa olla lone wolves. Ei me puhuta kirjoista tai kirjallisuudesta mun kirjailijaystävien kanssa. Monen kanssa vitsi on, että mä en oo lukenut sun uutta kirjaa. Sitten ne on, että no en mäkään sun. Enkä mä olettanutkaan. Se on helpotus, että sen asian jättää pois.”
Eikä kaikki ole Ruotsissa paremmin, vaikka se siltä kuulostaakin.
”Tää on paljon pienempi maa ja hirveän erilainen maa ja pitää vähän varoa, mitä toivoo. Jos meillä on Hesarissa yhtäkkiä kymmenen debattiartikkelia, se ei välttämättä ole mahtava keskustelu.”
Entä onko Suomessa hengenheimolaiskirjailijoita?
Teir miettii hetken.
”Kuulostaako tää arrogantilta, jos sanon, ettei”, ja jatkaa: ”Se ei tarkoita sitä, etteikö olisi monia, joiden kirjoja arvostaisin.”
Taustalla on esimerkiksi se, että Teir sanoo kirjojensa lajin olevan samtid, nykypäivä. Kirjoitetaan siitä Suomessakin, mutta ei sitä samanlaisena genrenä pidetä.
Teir on asunut koko ikänsä Suomessa eikä halua muuttaa pois. Helsinki on vastapaino Tukholmalle, jossa hän käy kuukausittain.
Kun hän kaksikymppisenä muutti Pietarsaaresta etelään, kotiutuminen oli vaikeaa. Ja on vieläkin vähän.
”Mä tiedän, että mä eksotisoin tätä vielä melkein 20 vuoden jälkeen. Samalla tavalla mä kuuntelen suomalaista iskelmää kuin ruotsalainen kuuntelisi sitä. Se ei ole mun kulttuuria.”
Teir kertoo, että hänen ruotsalaisista ystävistään ne, joilla on ”kreisi maku”, rakastavat Helsinkiä. Kosmosta ja Sea Horsea, joiden palvelu on kaurismäkeläistä tai ”kuin Roy Anderssonin elokuvien statisteilla”. Ihmisiä, jotka eivät ole ”oppineet palveludiskurssia”.
”Se tietynlainen kuiva huumori, joka ravintolahenkilökunnalla vaikka Moskova-baarissa on, joka on superhelsinkiläinen, sitä ei oo missään muualla”, Teir sanoo.
”Aina kun mä tulen kotiin Mäkelänkatua pitkin lentokenttäbussissa, niin ne asiat, joiden vuoksi mun on todella kiva tulla takaisin Helsinkiin on, että täällä on ihanan harmaata, ei-aurinkoista ja ei sillä lailla pinnallista kuin Ruotsissa. Ne on ihmeellisen tunnetasolla. On tää kaupunki vähän acquired taste.” ■