Kiasmaa johtava Leevi Haapala haluaa museoon nuorempia tekijöitä ja sanoo, että instituutiomuseon johtaminen tuo ihan erilaisen vastuun kuin pienemmissä gallerioissa kuratointi.
ARS-95-näyttelyssä kansa kohahti verta ja spermaa myllyttäneistä tehosekoittimista. Nyt Kiasmassa ovat puhuttaneet Jenni Hiltusen feikkisaamenpukuteos sekä Jani Leinosen VIP-avajaisiinsa tuomat romanikerjäläiset. Miten taidekohut ovat muuttuneet?
ARS95:n aikaan nykytaide oli uutta, eikä laajempi kävijäkunta ollut niin tottunut yksityisyyden rajan ylittäviin teoksiin. Parissakymmenessä vuodessa siitä on tullut normaali keskustelunaihe. 1990-luvulla kohut olivat identiteettipolitiikkaa ja otsikkokamaa, nyt ollaan menty kentän sisällä monisyisiin keskusteluihin, joissa taiteen asiantuntijat ja toiset taiteilijat kritisoivat asioita, jotka kokevat ongelmallisiksi. Aina voi katsoa yksittäistä tekoa, mutta jos miettii eriarvoisuuskeskustelun kokonaiskuvaa ja esimerkiksi romanikerjäläisiä, en ole koskaan nähnyt samanlaista yhteiskunnallista kirjoa kuin Janin Tottelemattomuuskoulun avajaisissa.
Länsimainen kulttuuriperintö ja sen valtarakenteet on viime vuosina kyseenalaistettu monesta suunnasta. Miten museo voi luottaa ajatukseensa asiantuntijuudesta ja representaatioista?
Meidän asiantuntijarooleissa toimiva henkilökuntamme on tosi valkonaamaista. Sitä puolta laajennetaan eri maista ja kulttuureista tulevilla sisällöntuottajilla. Nyt se käy jo niin, että pyydetään kollegoita ympäri maailman kirjoittamaan tekstejä tai hankitaan ulkopuolisia kuraattoreita. Sellainen on esimerkiksi tuossa ARS17:n onlineosuudessa.
Taustahaastatteluissa taiteilijat kritisoivat Kiasmaa näyttelyiden rakentamisesta ”digitaalisuuden” tai ”kantaaottavuuden” kaltaisen muotisanojen ympärille, jotka toisaalta ovat merkitykseltään hähmäisiä ja toisaalta ohjaavat liikaa katsojan tulkintaa. Mitä vastaat kritiikkiin?
Se on normaalia kuratointia. Teemanäyttelyissäkin katsotaan kenttää sekä kaukaa että läheltä suhteessa keskusteluihin, joita käydään taiteessa ja yhteiskunnassa. Kun joutuu miettimään ohjelmistoa pari vuotta etukäteen, on etsittävä ajassa liikkuvia ilmiöitä. Kantaaottavuus on ollut meillä teemana läpi historian. Nyt teemana oli moniaistisuus, uudet materiaalit ja viimeisimpänä kulttuuriset vaikutteet.
Ohjelmisto eri sisältöineen pyritään rakentamaan kausittain yhteisen nimittäjän ympärille. Eikä me vaadita, että yleisö näkisi sen työn ja struktuurin, vaan tärkein on kokemus, jonka museokävijät saavat, että se tarjoaa yllätyksiä sekä sellaista, johon voi luottaa, vaikka sitä ei osaisi sanallistaa.
Mikä on Kiasman valta nuorten suomalaisten taiteilijoiden esiin nostamisessa?
Tärkeä, ja uskon, että se, mitä hankitaan ja esitetään, tulee entistä nuoremmilta tekijöiltä. Henkilökohtaisesti haluan nuorille taiteilijoille mahdollisuuden saada teoksia esille. Ettei tarvitsisi olla etabloitunut keskipolven tekijä.
HAM teki kasvojenkohotuksen ja Amos Anderson laajenee. Miten se muuttaa Kiasman roolia?
Luulen, että tämä tekee hyvää kaikille. Meidän roolimme tulee korostumaan nykytaiteen esittämisen ykköspaikkana, isoina temaattisina kansainvälisinä avauksina ja omina isoina näyttelytuotantoina. Meillä on korkeatasoisia kuraattoreita, jos ajattelee tutkimuksellista taustaa ja sitä, mitä on tehty.
Siis luotetaan suuruuteen?
Ei ehkä suuruuteen sinänsä, mutta asiantuntijuuteen ja ajankohtaisuuteen. Monella muulla museolla on laajempi aikaperspektiivi. HAMilla, Amoksella ja EMMAlla näkyvät myös modernismin kausi ja sitä vanhemmat ajat. Me voimme keskittyä tähän hetkeen.
Olet myös Ars Fennica -raadissa, Vuoden nuori taiteilija -raadissa ja Ihme-nykytaidefestivaalin työryhmässä. Mitä ajattelet vallastasi suomalaisessa taidekentässä?
Luottamustoimet ovat kasvaneet orgaanisesti tehtävieni myötä jo ennen museonjohtajakautta. Kaikki organisaatiot ovat myös keskenään erilaisia ja niissä on erilaiset painotukset. Osa on edustuksellisia suhteessa tähän positioon, Kiasman johtajat ovat aina olleet Ars Fennican raadin jäseniä. Vuoden nuoren taiteilijan valintaan tuon vain perspektiiviä, ja Tampereen taidemuseon johtaja sanoo viimeisen sanan.
Kasautuuko valta siksi, että Suomi on pieni maa?
Osa on henkilöön liittyviä asioita. Mietin kriittisesti joka kerta, kun tulee pyyntöjä, ovatko ne lyhytaikaisia tehtäviä, paljonko ne vaativat aikaa ja sitoutumista ja ovatko ne muusta pois.
Aloit tehdä ARS17-näyttelyä heti, kun sinut valittiin museonjohtajaksi vuonna 2015. Millä tavalla digitaalisuuden käsittely taiteessa on muuttunut parissa vuodessa?
Digitaalisuudesta on tullut lähes jokaisen elämään vaikuttava asia ja toisaalta banaalia. Kuten taiteilijat uuden teknologian kohdalla aina, jotkut kokeilevat ja toiset käyttävät tahallaan väärin ja luovat niin jonkin uuden ulottuvuuden. Ja tietenkin tulee vastamuuveja, teknologia vastaan luonto ja ihminen. Tai paluu vanhoihin analogisiin tekniikoihin.
Mitä ajattelet virtuaalisen ja aidon vastakkainasettelusta?
Millenniaalit ajattelee, ettei ole eroa tai mitään todellisempaa todellisuutta jommassa kummassa. Siihen pyrimme, ei vain sisältöjen vaan myös kriittisen luennan kautta. Osa taiteilijoista on hyvin kriittisiä tätä kohtaan ja haluaa sanoutua irti postinternet-taidemäärittelyistä. Siinä tulee esiin kysymys digitaalisen ja analogisen vuoropuhelusta.
Mutta ottamalla sen aiheeksi haluan näyttää, että muutos on digitaalisuuden myötä ontologisesti kauhean iso. Kaikki taidemuodot, olivat ne sitten veistoksia, valokuvia tai esityksiä, menevät nykyisin jossain kohtaa digitaalisen filtterin läpi. Jos olettaa näkevänsä ARSissa pelkkää liikkuvaa kuvaa, hän tulee yllättymään.
Miksi Suomessa niin harvat kuraattorit osallistuvat kriittiseen julkiseen keskusteluun? Onko taustalla jonkinlainen ajatus siitä, että pitää varoa pyllistämästä kenellekään?
Osa osallistuu, osa jää taidepiirin sisäiseksi keskusteluksi ja kuppikuntaisuudeksi. Kehittyneelle keskustelulle on tilausta, mutta pienessä maassa ei ole paljon mahdollisuuksia työskennellä sellaisella otteella. Kuraattoreilla on vähän samanlaisia lojaliteetteja suhteessa tilaajaan ja aiheeseen kuin taiteilijalla.
Nämä lojaliteetitko tässä painavat?
Kun juttelee erilaisissa positioissa toimivien ihmisten kanssa, huomaa, että isossa instituutioissa vastuu omaa tehtävää, instituutiota ja yleisöä kohtaan kasvaa suureksi. On nimittäin aivan eri asia kuratoida pienessä galleriassa 50 vaihtoehtokaverille kuin olla museonjohtajana työpaikassa, jossa sata ihmistä tekee töitä yhteisen päämäärän eteen, ja jossa toivoo, että 250 000 ihmistä tulee katsomaan näyttelyn.
Viime syksynä joka toisella suomalaisella Instagram-tilillä oli kuva Yayoi Kusaman näyttelystä HAMista, ja harva Kiasman-kävijä meni Mona Hatoumin maapallon ohi ottamatta kuvaa. Kuinka tärkeitä tällaiset Instagram-teokset ovat museolle ja kuinka tietoisesti niitä hankitaan?
Kyllä me mietimme näitä, koska markkinointivarat ovat rajalliset. Helsingissä on nyt syntynyt tällaisia instamomentteja hauskasti muutamassa näyttelyssä. Niitä pelataan sitten teosten ja näyttelyarkkitehtuurin kautta. Osan pystyy ennustamaan ja luomaan sopivan tilanteen, osan yleisö luo itse.
Kuinka hyvin sen pystyy ennustamaan?
Aika hyvin. ■¨