Mä ja mun taisteluni
Mitä tapahtuu, kun suomalaiset kirjailijat ottavat Knausgårdista mallia ja alkavat kirjoittaa pikkutarkasti omasta elämästään?
Kirjailija Juha Itkonen kirjoitti Imagen viime numerossa Karl Ove Knausgårdin Taisteluni-sarjaan viitaten, että ”tuntuu oikeastaan turhalta yrittää itse kirjoittaa minkäänlaisia kirjoja, kun sellainen kirjasarja on jo olemassa”.
Kaikki eivät ole yhtä lannistuneita. Kirjallisuudentutkija ja kustannustoimittaja Päivi Koivisto opettaa luovaa kirjoittamista Kriittisessä korkeakoulussa. Hän on havainnut, että jotkut kirjoittajat ottavat hyvin innokkaasti mallia Knausgårdista: he haluavat kirjoittaa autofiktiota.
Autofiktio on sitä, että kirjailija kirjoittaa omasta elämästään, mutta teos on kuitenkin romaani. Viime vuosina autofiktiota ovat Suomessa kirjoittaneet esimerkiksi Tommi Liimatta, Jari Tervo ja Hannu Väisänen. Esikoisromaaneissa sitä on perinteisesti paljon, ja Tuomas Juntusen tämän syksyn esikoinen Tuntematon lapsi on genreä puhtaimmillaan.
Autofiktiota syntyy useimmiten joko niin, että kirjoittaja on kohdannut jonkin trauman, kuten Juntunen lapsen kuoleman, tai sitten kirjoittaja on jo entuudestaan tunnettu ja voidaan olettaa, että lukijoita kiinnostaa hänen elämänsä – esimerkiksi Jari Tervon lapsuusmuistelut.
Ensimmäinen autofiktiobuumi Suomessa alkoi jo 1990-luvulla.
”Silloin postmoderni identiteettikäsitys oli vihdoin mennyt läpi, ja kirjailijoita innosti pohtia, voiko omasta elämästään kirjoittaa toden tarinan vai onko kaikki aina fiktiota”, Koivisto sanoo. Hän on väitöskirjassaan tutkinut autofiktiota Pirkko Saision teoksissa. Muita ensimmäisen buumin kirjailijoita olivat esimerkiksi Anja Snellman, Pentti Holappa ja Hannu Mäkelä.
Mistä uusi buumi sitten johtuu? Siitäkö vain, että yksi tuntematon norjalainen menestyi kirjoittamalla kolmetuhatta sivua omasta elämästään?
Koiviston mielestä yksinkertaisesti siitä, että nyt niin voi tehdä.
”Ei tarvitse enää selitellä lukijalle metafiktiivisesti, että omasta elämästä kertominen on aina fiktiota, muisti heittää, olen epäluotettava, yritän luoda keinotekoisesti elämäni tarinaa… Kaikki tietävät jo sen. Sen sanominen olisi vanhanaikaista. Oma tarina kelpaa ilman selityksiä romaaniksi, fiktioksi.”
(Mainittakoon, että Kalle Päätalo teki näin jo 1970-luvulla: ryhtyi täysin tuntemattomana kirjoittamaan pikkutarkkaa kuvausta elämästään, Iijoki-sarjaa.)
Yleisökin on hyvin mukana. Paitsi että elämme selfie-egobuusti-individualismin aikaa, tietynlainen totuudenjanomme on myös kasvanut. Nautimme aitojen tavisten tirkistelemisestä niin tosi-tv:ssä kuin blogeissa ja vlogeissakin.
”Jostain syystä hyvin arkiset asiat ovat alkaneet kiinnostaa”, Koivisto myöntää. ”Mutta blogit ovat usein naisten laji, kun taas nämä knausgårdmaiset kirjailijat ovat usein miehiä.”
Samaan aikaan totuudellisuuden vaatimuksia tulee muistakin suunnista: tänä vuonna on puhuttu paljon kulttuurisesta omimisesta, siitä, kenen tarinoita kirjailija saa kertoa. Jos kirjoittaa itsestään, ei ainakaan varasta kenenkään ääntä.
Koivisto arvioi, että autofiktion ”kakkosbuumi” on Suomessa vasta alkamassa.
”Varmasti on tulossa lisää tunnustuksellisia tarinoita, mutta erityisen jännittävää on seurata, syntyykö jotain uutta uuden kokeilevan proosan ja autofiktion yhdistämisestä.”