Samuli Knuuti listaa tabut suomalaisesta kirjallisuuskeskustelusta.
Juuri kukaan ei jaksa lukea Volter Kilven Alastalon salissa.
Kilven klassikko on kuin se Sex Pistolsin Manchesterin-keikka vuonna 1976, jolla sittemmin puolet Englannista on valehdellut olleensa. Harva on Kilven romaania läpi kahlannut. Minusta sen lukeminen kyllä kannattaa, mutta toisaalta rakastan myös 5 000 palan palapelien kokoamista.
Suomessa julkaistaan liikaa kirjoja.
Itse asiassa tämän kyllä sanovat useat, mutta harva sitä oikeasti tarkoittaa, koska kustantamoiden taloudellisista syistä kutistuvat listat eivät ole iloinen asia kenellekään ammatikseen kirjoja julkaisevalle. Eikä juuri kukaan ole mielestään julkaissut ainakaan itse liikaa kirjoja. Kun leikkurin käynnistää, omatkaan raajat eivät ole turvassa terältä.
Ketään ei kiinnosta, kuinka laitteet toimivat.
Suomalaisen kirjallisuuden lähihistoria on täynnä käytännön miehiä, niin sanotun insinöörikirjallisuuden työstäjiä, jotka uskovat lukijansa lumoutuvan sadistisen tarkoista kuvauksista siitä, kuinka puolijoukkueteltta pystytetään tai vilja korjataan pellolta. Valtaosalle lukijoista karkkipussin avaaminen on suurempi seikkailu kuin kangaspuiden käyttäminen.
Kirjallisuus ei itsessään jalosta ketään.
Kirjallisuuden parissa tuhlattu elämä voi tehdä sinusta huonoryhtisen, sosiaalisesti rajoittuneen ja elitistisen ihmisvihaajan, joka tarvitsee hehkulampunkin vaihtamiseen puolison (jos on jotenkin sellaisen onnistunut pyydystämään) apua. Toki tekstin parissa vietetty elinkautinen voi luoda sinusta myös valloittavan renessanssineron, mutta kaikki on kiinni siitä, mitä olet valmis itsestäsi antamaan lukiessa, kuuntelemaan ja oppimaan.
Luonto on useimmiten tylsä ja vihamielinen paikka.
Suomalaisen kirjallisuuden historia on täynnä luontokuvauksia, koska asuimme vuosisatoja sen keskellä. Kun nyt olemme raahautuneet sieltä sivistyksen pariin, harva meistä enää kaipaa sivukaupalla rapsodioita havumetsän latteista ihmeistä ja luonnon kovin rutiininomaisesta kiertokulusta.
Finlandia-palkinto on iloinen asia.
Toki sen voittavat aina aivan väärät kirjat, jotka antavat ihan väärän kuvan nykykirjallisuuden tilasta, mutta olisiko maailma todella parempi paikka, jos yksikään niin sanottu korkeakirjallinen kaunokirja ei myisi yli 50 000 kappaletta vuodessa, kun ihmiset antaisivat mieluummin toisilleen joululahjaksi tarpeetonta keramiikkaa?
Henkilöhahmoihin ei pidä samastua.
Oikeudenmukaisessa maailmassa virkavalta tulisi hakemaan pois kirjastokortit ihmisiltä, jotka valittavat, etteivät löytäneet kirjasta ketään kehen samastua. Samastu kirjailijaan, älä hänen luomiinsa hahmoihin. Vai onko sinulla tapana buuata roistoille elokuvateatterissa?
Suuri osa klassikoista on aikansa eläneitä.
Mutta niin on suuri osa lukijoistakin, pikemminkin ennemmin kuin myöhemmin. Jos pitää valita, lukeako jotain uutta tai jännittävää tai jotain jonkun ennen vuotta 1950 syntyneen suosittelemaa, valitse ensimmäinen vaihtoehto. Mutta älä aina.