Punainen kuin veri – Siinä idea oli! Kirjasarjan idea, vaikkei se siltä kuulosta.
Siitä on nyt kolme vuotta, kun tamperelainen nuortenkirjailija Salla Simukka keksi sen. Ja ensi kesänä
Barcelonassa ja Madridissa maalataan busseja puna-valko-mustiksi. Bolognan lasten- ja nuortenkirjamessuilla maaliskuussa järjestettiin jo illalliset, joilla pukukoodi oli ”punainen, valkoinen ja musta”.
Kirjasarja on Lumikki-trilogia. Sen osien nimet ovat Punainen kuin veri, Valkea kuin lumi ja Musta kuin eebenpuu. Nerokasta!
Lumikki-trilogia on kansainvälinen ilmiö. Niin kertoo Salla Simukan agentti Elina Ahlbäck. Ahlbäck on juuri palannut Bolognan messuilta, joilla tapasi kustantajia – ja ennen kaikkea kuuli näiden markkinointisuunnitelmista. Kuulemma näyttää siltä, että Lumikki-trilogian avausosa on monissa maissa kustantajiensa kauden ykköskirja, suurin panostuksen kohde. Kirjasarjan käännösoikeudet on myyty vuodessa 42 maahan.
Eivätkä kustantajat ole mitään pieniä marginaalikirjallisuuden julkaisijoita, vaan maissaan suuria: Ranskassa Hachette, Italiassa Mondadori, Englannissa Hot Key Books ja Yhdysvalloissa Amazon Children’s Publishing.
”Kansainvälisesti tässä on ilmassa ihan samanlaiset merkit kuin oli Twilight-sarjassa, ja mikä ettei yhtä suuri hypetys kuin Harry Pottereissa”, Ahlbäck kertoo puhelimitse.
Agentti ei tietenkään ole puolueeton arvioija, mutta Elina Ahlbäckin sanat ovat agentiltakin poikkeuksellisen suuria.
”Se kustantajien ennakkoinnostus, passion, on niin huikea, että vastaavanlaista… paljon hitaammin löi läpi Twilight ja samoin Harry Potter.”
Lumikki-trilogia on nuorten aikuisten kirjallisuutta, englanniksi young adult - eli YA-kirjallisuutta. Siis samaa lajia kuin esimerkiksi amerikkalaisen Stephenie Meyerin Twilight-vampyyrisarja, josta tuli sekä kirjoina että elokuvina maailmanmenestys.
YA-kirjat ovat sitä, mitä kustantajat nyt janoavat. YA-kirjallisuus muistuttaa monin tavoin tv- ja elokuvatuotantoa.
Kun puhutaan YA-kirjallisuudesta, ei puhuta kielen rytmistä, poetiikasta, maailmankuvasta tai väkevästä yhteiskunnallisesta viestistä. Puhutaan kohderyhmistä, konsepteista, oheistuotteista, elokuvaoikeuksista, kansikuvista, trendeistä ja ilmiöistä. Herkkäsieluisten taiteilijoiden kannattaakin nyt laittaa sormet korviin.
YA-kirjallisuus muuttaa kirjallisuutta, ja lukemista. Se muuttaa myös kirjailijuutta. Siksi tapaamme nyt suomalaisen YA-kirjallisuuden ylivoimaisesti suurimman tähden. Salla Simukka on luvannut perehdyttää meidät YA:n maailmaan. Ja Simukka seisoo jo odottamassa Tampereen pääkirjaston aulassa.
Kirjastokin on muuttunut. Siellä ei enää vallitse lukurauha. Tampereen pääkirjaston eli Metson aulassa kiukkuinen lapsi huutaa rattaissa. Joku jonottaa neuvontatiskille koiran kanssa, joku lörpöttelee kännykkäänsä. Yläkerran kahvilasta kuuluu spontaani lauluesitys, joka kaikuu korkean katon kautta koko rakennukseen. Laulaja saa raikuvat aplodit.
Salla Simukka on käynyt täällä lapsesta saakka. Jo yhdeksänvuotiaana hän päätti, että haluaa isona kirjailijaksi. Hän hioi kirjoittamistaan sanataidekoulussa, ilmaisutaidon lukiossa ja yliopistossa. Hän on aina lukenut paljon ja monenlaista – lukuun ottamatta alaja yläasteen taitteeseen sijoittunutta fantasiakirjallisuuden jaksoa, jolloin kului vain ja ainoastaan fantasiaa: Tolkienia, Belgarionin taruja, Dragonlance-sarjaa ynnä muita.
Tuolloin, 1990-luvun alkupuolella, Suomessa alkoi ilmestyä entistä enemmän käännettyä fantasiakirjallisuutta. Simukka epäilee, että moni muukin nykyisistä suomalaisista YA- ja nuortenkirjailijoista on kokenut samoihin aikoihin saman vaiheen. Se voisi osaltaan selittää fantasian nykyistä suosiota nuorten kotimaisten kirjoittajien parissa.
Realistisista nuortenkirjoista nuori Salla ei innostunut. Henkilöt olivat niin tylsiä. Tai jos eivät tylsiä, he olivat ongelmaisia, ja ongelmat oli viety äärimmäisyyksiin.
”Mulla on kotona vieläkin sellainen käännöskirja kuin Olen Davy, 15, juoppo. Tämä kuvaa sitä, että joko oli tosi, tosi tavisnuoria, tai sitten oli näitä ’isäni teki itsemurhan sen jälkeen kun oli raiskannut minut ja nyt olen raskaana ja käytän huumeita’.”
Simukan ääni sopisi radioon tai opettajantöihin; se on selkeä, matala ja miellyttävä. Hän puhuu jäsennellysti ja kuulostaa ammattimaiselta, päättäväiseltä ja pystyvältä. Lukion toisluokkalaisena hän osallistui WSO Y:n nuortenromaanin kirjoituskilpailuun. Hänen käsikirjoituksensa kahden tytön rakkaudesta pääsi kehiteltävien käsikirjoitusten joukkoon. Kolme vuotta myöhemmin Kun enkelit katsovat muualle ilmestyi.
Siitä asti Simukka on ollut tuottelias nuortenkirjailija. Häneltä on ilmestynyt runsaassa vuosikymmenessä 13 nuortenromaania, kaksi vitsikirjaa sekä tusinan verran kirjakäännöksiä ja yksi toimitettu nuorten lyhytproosakokoelma. Siis selvästi yli kirja vuodessa. Lisäksi hän on käsikirjoittanut Uusi päivä -tv-sarjaa Ylelle, toimittanut Lukukeskuksen Lukufiilis-lehteä ja kirjoittanut kirjakritiikkejä Suomen Kuvalehteen, Hämeen Sanomiin ja Helsingin Sanomiin.
Nyt hän on ilmeisesti iskenyt kultasuoneen. Pääsiäisenä vuonna 2011 Salla Simukka oli lomalla Frankfurtissa. Hän kävi tapansa mukaan paikallisessa kirjakaupassa tutustumassa nuortenkirjahyllyihin.
Onpa täällä paljon dekkareita, hän ajatteli. Suomessa ei ole juuri lainkaan jännityskirjallisuutta nuorille, hän tajusi sitten.
”Muistan ajatelleeni siellä, että ’Punainen kuin veri’ olisi hyvä jännityskirjan nimi. Ja tajusin heti, että jos on kirja nimeltä ’Punainen kuin veri’, niin totta kai täytyy olla myös ’Valkea kuin lumi’ ja ’Musta kuin eebenpuu’.”
Näin syntyivät siis trilogian kirjojen nimet. Nyt puuttui vain sisältö. Nuortenkirjailijan harjaantuneet aivot alkoivat raksuttaa.
”Ajattelin että: Jännityskirjallisuus, okei, nuorten aikuisten kirjallisuus, okei. Ja kun nämä nimet nyt tulevat sieltä Lumikki-sadusta, niin tuleehan se Lumikkikin ja satuassosiaatiot jollain lailla olemaan mukana. Se oli aika voimakas ensivision hetki”, hän sanoo. Simukalla oli käsissään konsepti. YA-kirjallisuuskielellä se on: Lumikki-satu meets nuortendekkari.
Seuraavan kesän aikana Simukka hahmotteli mielessään tarinaa (toki hän samaan aikaan kirjoitti edellistä kirjapariaan Jäljellä ja Toisaalla). Visuaalisena ihmisenä hän lähti väreistä.
”Ajattelin Lumikki-satua ja niitä värejä. Että millä tavalla juuri nämä värit näkyisivät siinä jännityskirjassa. Okei, on valkea lumihanki, ja on siihen roiskahtava veri. Joka ei olekaan mikään pelkästään kaunis kuva – että ’kuningatar on pistänyt neulalla sormeensa’ – vaan että ihminen on kuollut tässä.”
Toinen voimakas kuva Simukan mielessä oli viidensadan euron setelit kuivumassa narulla.
”Ne on pesty verestä. Näin ne silmieni edessä roikkumassa.” Myöhemmin Simukka tajusi ottaneensa tuon kuvan elokuvasta Bound. Mutta ei se mitään.
”Sitten täytyi lähteä kehittelemään juonta. Miettiä, että miksi ja miten niihin seteleihin on päätynyt verta? Miksi ne on pesty, mikä tähän kaikkeen on johtanut?” Salla Simukka näyttää Metson kirjastosalissa tukikaarta, jonka juurella kuulee, mitä kaaren toisessa päässä puhutaan. Tämä kerrotaan myös Tampereelle sijoittuvassa Lumikki-trilogian päätösosassa.
Lumikki-kirjat olivat Simukan kirjoista ensimmäiset, joita kirjoittaessaan hän tietoisesti ajatteli kirjoittavansa young adult -kategoriaan.
”Se oli hyvin vapauttava kokemus. Tajusin, että voin kirjoittaa sellaista, mikä musta on hauskaa, kiinnostavaa ja innostavaa, ajattelematta sitä, että tämä on nuorille, tässä pitäisi olla sitä, tätä ja tuota – tai myöskään, että tämä on aikuisille, tässä pitäisi olla sitä, tätä ja tuota. Että mä voin kirjoittaa tähän käytännössä ihan mitä vaan.”
Tampereen Metsossa ja kaikissa Suomen isoissa kirjastoissa on riveittäin YA-kirjoja, joiden tummanpuhuvissa selissä on sellaisia nimiä kuin: Tarkoitettu. Kesytön. Uhanalainen. Merkitty. Petetty. Valittu. Piinattu. Vainottu. Lumottu. Kahlittu. Vapautettu. Määrätty. Virheetön. Kaivattu. Täydellinen. Uskomaton. Paha. Tappava. Sydämetön. Haluttu. Salattu. Paranormaali. Kohtalokkaita, ladattuja sanoja.
Logomaisten tekstien ansiosta kirjoista hahmottaa sarjoja. Joillakin on kanteen painettu nimikin: Susiraja 1, Susiraja 2. Valitut 1, Valitut 2, Valitut 3. Nuortenkirjahylly niin kirjakaupassa kuin kaupunginkirjastossakin on alkanut näyttää samalta kuin videovuokraamo entisaikaan.
Kirjasarjat hullaannuttavat teinit, mutta niitä lukevat aikuisetkin. Amerikkalaisen tutkimuksen mukaan yli puolet YA-kirjojen ostajista on aikuisia (ja neljä viidestä osti YA-kirjan itselleen).
Vetävä, samaistuttava päähenkilö on tietysti tärkeä. Päähenkilöt ovat tavallisia mutta silti poikkeusyksilöitä. Tässä katsaus viime aikojen YA-suosikkikirjojen päähenkilöihin:
Emmi on Potentiaali. Beatrice on divergentti. Pilvi on P-ihminen. Katniss on vyöhykkeen 12 tyttötribuutti. Ehkä omaperäisin on kuitenkin Unna, joka on puoliksi orava.
Toiseus on oleellista. Lumikki-trilogian päähenkilö on 17-vuotias suomenruotsalainen Lumikki Andersson, joka käy Tampereen ilmaisutaidon lukiota. Vanhemmat asuvat muualla. Ei siis aivan tavallinen nuori.
Lumikki tempautuu sattumusten kautta mukaan selvittämään vakavia rikoksia ja selviytyy roistojen kynsistä mitä mielikuvituksellisemmilla tavoilla – kuin James Bond, kirjailija itse vertaa.
Ensimmäisessä kirjassa tutkitaan huumerikollisuutta ja ihmiskauppaa Tampereella, toisessa uskonlahkoa Prahassa, ja kolmannessa Lumikki taistelee vainoajaa vastaan. Mukana on rakkautta, seksuaalivähemmistöjä ja runsaasti viittauksia satuihin.
Ja sitten on se päähenkilön erilaisuus, johon on helppo samastua. Lumikki on entinen koulukiusattu, joka on opetellut olemaan varuillaan ja siinä samalla etääntynyt muista. Hän kantaa harteillaan myös perheensä suurta salaisuutta, joka selviää vasta kolmannen kirjan lopussa.
Lumikki-kirjat ovat trillereitä. Se on uutta. Viime vuosien trendi YA-kirjallisuudessa on nimittäin ollut dystopia. Dystopiakirjoissa nuoret päähenkilöt syntyvät totalitaariseen yhteiskuntaan ja kapinoivat sitä vastaan. Muodille antoi alkusysäyksen Suzanne Collinsin menestystrilogia Nälkäpeli, joka julkaistiin vuosina 2008–2010. Siinä tulevaisuuden Pohjois-Amerikassa yksi ”vyöhyke” on alistanut 11 muuta valtaansa. Koko yhteiskunnan yhteinen huvitus on katsoa telkkarista vuosittaista tosi-tv-peliä, jossa eri vyöhykkeiden teinit taistelevat toisiaan vastaan, ja viimeiseksi eloon jäänyt voittaa.
Sittemmin Nälkäpeliä muistuttavia romaaneja on ilmestynyt kymmenittäin. Tuoreimpana niistä on suomennettu Veronica Rothin trilogian avausosa Outolintu, joka tuli muutama viikko sitten ensi-iltaan myös elokuvateattereissa. Outolinnun yhteiskunnassa ihmiset jaetaan 16-vuotiaina luonteenpiirteidensä mukaan viiteen osastoon.
Vuosina 2010–2012 julkaistussa Ally Condien kirjasarjassa Tarkoitettu, Rajalla ja Perillä taas yhteiskunta säätelee kaikkea: kenen kanssa perustat perheen, mitä syöt, miten vietät vapaa-aikasi ja milloin kuolet.
Salla Simukka keksii syyn siihen, miksi dystopia on ollut niin yliedustettu YA-kirjallisuudessa. Dystopiat ovat fantasiaa, ja fantasia mahdollistaa selkeät valintatilanteet.
”Nuorten aikuisten kirjoissa päähenkilö usein on juuri siinä vaiheessa, jossa irtautuu lapsuudenperheestään. Jos on vaikka joku uusi yhteiskuntajärjestelmä, niin mihin näistä ryhmistä menen? Voi hyvinkin olla, ettei kirjailijan lähtökohtainen kiinnostus ole siinätulevaisuuden yhteiskunnassa, vaan siinä valinnassa. Sitten hän
luo puitteet, joissa voi käsitellä tätä valintatilannetta.”
Valintatilanteiden tärkeys erottaa Simukan mielestä YA-kirjallisuuden nuortenkirjoista ja toisaalta nuorten naisten chick litistä. Nuortenkirjoista päähenkilö on nuorempi kuin YA-kirjoissa ja hänen valinnanvaransa oman elämänsä suhteen rajallisempi, chick litissä taas päähenkilöt ovat aikuisia naisia, jotka ovat jo tehneet elämässään tiettyjä valintoja ja voivat tarinassa katua niitä.
Mutta kaikki YA-kirjallisuus ei suinkaan ole dystopioita. Sitä edelsi paranormaalin romantiikan trendi. Siinä tyttöpäähenkilö on useimmiten tavis, ja toiseutta käsitellään rakkauden kohteen kautta: Violet, 17, rakastuu Kaspariin, joka on vampyyri. Raisa, 17, rakastuu Mikaeliin, joka on ihmissusi. Grace, 17, rakastuu Samiin, joka on ihmissusi. Karou, 17, rakastuu Akivaan, joka on enkeli. Ja Nora, 16, rakastuu Patchiin, joka on langennut enkeli.
Merenneidot eivät ainakaan toistaiseksi ole innostaneet suomalaiskustantajia, vaikka niitäkin YA-kirjallisuudessa esiintyy.
Paranormaalin romantiikan suurimmassa hitissä Bella, 17, rakastuu Edwardiin, joka on vampyyri – kyse on tietysti Twilight-sarjasta. Yllättävää kyllä, se on yksi huonoimmista suomennetuista YA-kirjoista. Se on ylipitkä, tylsä, epälooginen, lapsellisen jankkaava, kerta kaikkiaan kehno. Päähenkilöiden käytös on omituista ja heidän rakkautensa tuntuu perustuvan vain siihen, että vampyyri-Edward on yliluonnollisen kaunis. Lisäksi kirjan arvomaailma on vastenmielinen. Edward on äkkipikainen, lähes väkivaltainen ja täysin vaistojensa armoilla, ja Bellan on ”antauduttava vaaraan”, jos haluaa olla tämän kanssa. Siinäpä nuorille parisuhteen mallia.
Twilightin suosio perustuu selvästi muihin kuin kaunokirjallisiin ansioihin. Sama pätee suureen osaan YA-kirjallisuutta. Lasten- ja nuortenkirjallisuuden tutkija ja kriitikko Päivi Heikkilä-Halttunen muistuttaa, että eivät ne yritäkään olla kirjallisia mestariteoksia.
”Eivät ne mitään älypähkinöitä lukukokemuksena ole, mutta niiden tarkoitus onkin tarjota viihtymistä kirjan äärellä”, hän sanoo.
Hän kehaisee suomalaisia YA-kirjailijoita siitä, että nämä eivät ole kopioineet ”amerikkalaista höttöä” sellaisenaan vaan ottaneet mukaan suomalaista mytologiaa ja kansanperinnettä. Esimerkiksi Essi Tammimaan Noaidin tyttäressä on mukana saamelaistarustoa ja Elina Rouhiaisen Susiraja-sarjassa Kainuun luontoa ja susitarinoita. Heikkilä-Halttunen ei tosin edes pidä YA-kirjallisuutta omana kirjallisena genrenään.
”Näiden kirjojen juuret ovat ihan siinä samassa lasten ja nuorten kirjallisuuden historiassa, johon kuuluvat Anna-sarja, Pikku naisia ja muut. Niissäkin nuorten kasvaminen ja ihmissuhteet olivat keskeinen asia, ja kompastuskivet olivat seurustelussa ja koulumaailmassa.”
Young adult ei ole niinkään uusi kirjallisuuden laji kuin kirja-alan sisäinen markkinointityökalu. Ja sellaisena hyvin tarpeellinen.
”Haaste on juuri se, miten lukijat löytävät kirjan, kun ajankäyttö on pirstaloitunutta, on pelit, some, kaverit”, sanoo Otavan lastenja nuortenkirjapäällikkö Heli Hottinen-Puukko. ”Vaatii aika paljon monelta suunnalta tulevia viestejä, jotta nuori löytää jonkin kirjan.”
Samaa sanoo hänen kollegansa Tammelta, Saara Tiuraniemi: ”Nuortenkirjoja ei ole helppoa myydä, kyllä lastenkirjat jylläävät. Nämä tarvitsevat elokuvan tai muuta tuekseen.”
YA-kirjojen tarinoista yleisimmin käytetty adjektiivi on ”koukuttava”. Kirjan luvut on rakennettu niin, että kirjaa on vaikea laskea käsistään ennen kuin se loppuu, ja koko kirjasarja niin, että luettuaan yhden lukee loputkin.
”Sarjamaisuus on tae siitä, että löydät lisää sitä ihanaa lukukokemusta. Aikuisten puolella sama asia on, että haluat lukea vaikka Riikka Pulkkisen seuraavankin kirjan”, vertaa Hottinen-Puukko.
Kriitikko Heikkilä-Halttunen käyttää muista yhteyksistä tuttua verbiä sitoutua:
”Lukijan kannalta lupaus, että tulee tietynpituinen sarja, helpottaa päätöstä sitoutua siihen sarjaan.”
Kirja- ja tv-sarjoihin sitoudutaan tietyksi ajaksi, vähän niin kuin kuntosalijäsenyyteen tai tv-kanavapakettiin. Tästä syystä YA-kirjat ilmestyvät tiheästi, korkeintaan vuoden välein. Ja samasta syystä YA-kirjallisuus on paljon muutakin kuin vain kirjoja.
YA on tuotteiden paketointia, tuoteperheitä. Yhdysvaltalainen Alloy Entertainment on ehkä maineikkain YA-paketointiyritys. Alloyn tehdas on tuottanut paljon menestyneitä tuotteita: Gossip Girlin, Valehtelevat viettelijättäret ja Vampyyripäiväkirjat. Kaikista on olemassa paitsi kirjoja, myös tunnetut tv-sarjat.
Alloy ei etsi lupaavia nuoria kirjailijoita. Se palkkaa kirjoittajiksi vastavalmistuneita, jotka haaveilevat kirjailijanurasta. Nämä kirjoittavat usein nimimerkillä. Kirjoittajan ei suinkaan ole tarkoitus löytää omaa tyyliään tai omaa ääntään vaan kirjoittaa sitä, mitä tilataan.
Kirjojen juonet eivät synny taiteilijan päässä tämän tuijotellessa horisonttiin. Ne syntyvät brainstorm-päivissä, joihin osallistuu yrityksen johto ja joukko nuoria kirjoittajia. Niissä kreataan, mietitään konsepteja ja sitä, mikä kohtaa minkä.
Kirjoittajat saavat prosenttiosuuden kirjan tuotoista. Tekijänoikeudet jäävät Alloylle, joka voi tuotteistaa menestyvän kirjan tv-sarjaksi tai elokuvaksi ja pitää voitot itsellään.
Alloytakin häikäilemättömämpi YA-paketointiyritys on Full Fathom Five. Sen perustaja James Frey on 44-vuotias kirjailija, joka tuli kuuluisaksi vuonna 2003 julkaistulla omaelämäkerrallisella kirjallaan A Million Little Pieces (suomeksi nimellä Miljoonia sirpaleita, Bazar 2006). Sen piti olla tositarina Freyn huume- ja alkoholiaddiktiosta, mutta sitten kävi ilmi, että Frey oli dramatisoinut omaelämäkertaansa huomattavasti. Syntyi skandaali, Miljoonia sirpaleita siirrettiin fiktiohyllyyn ja sen uusiin painoksiin lisättiin kirjailijan anteeksipyyntö.
Vuonna 2009 Frey perusti YA-paketointiyrityksen Full Fathom Fiven. Hän julisti aikovansa tehdä kirjallisuudelle saman kuin Andy Warholin Factory teki taiteelle – hänen tehtaassaan kirjailija työstää konseptiaan yhdessä muiden kanssa.
Viime tammikuussa tiedotettiin Full Fathom Fiven uudesta, valtavasta projektista. Frey kirjoittaa yhdessä Nils Johnson-Sheltonin kanssa nuorten aikuisten kirjatrilogiaa nimeltä The Endgame. Ensimmäinen osa julkaistaan 7. lokakuuta 30 maassa yhtä aikaa. Suomessa sen kustantaa WSOY. Sen nimi on meillä Loppupeli. (Ja Tammi muuten julkaisee syksyllä kotimaisen Markku Karpion romaanin Selviytymispeli.)
Ennakkotietojen mukaan sarjassa 12 teini-ikäistä taistelee keskenään ja vain yksi voi jäädä henkiin. Kuulostaako tutulta? Loppupelin mainoslausekin on täyttä Nälkäpeliä: Loppupeli on yksinkertainen. Tapa tai tule tapetuksi.
Loppupelistä on tulossa kokonaistaideteos. Elokuvaoikeuksien tarjouskilpailun voitti 20th Century Fox, ja leffasarjan tuottajiksi tulevat Twilight-elokuvat tuottaneet Wyck Godfrey ja Marty Bowen. Digipuolella yhteistyökumppani on Googlen omistama Niantic Labs.
Kirjasarjan, tai siis ”crossmediaprojektin”, tiedotteessa kerrotaan näin: LOPPUPELI on yhtenäinen monimediakokemus, joka yhdistää YA-romaanitrilogian, 15 ainutlaatuista e-pienoisromaania, YouTube-videoita, haku- ja kuvahakutuloksia, karttakoordinaatteja, sosiaalista mediaa ja interaktiivista pelaamista yhdessä mullistavassa luovassa projektissa.
Tällaista on YA-kirjallisuus.
Ja oikeastaan kirjasarja onkin peli. Tiedotteen mukaan jokaiseen kirjaan sisältyy lukijalle tehtävä, jonka ratkaisemiseksi tekstiin on piilotettu vihjeitä. Oikean ratkaisun löytäneelle on luvassa palkinto, joka ei ole mitään vanhanaikaista esteettistä tyydytystä:
Ensimmäisen kirjan ilmestyessä merkittävä määrä kultaa tulee julkisesti esille luodinkestävästä lasista tehtyyn lippaaseen. Kun tehtävä on ratkaistu, avain on myös löytynyt ja kullan voi noutaa – tapahtuma tullaan näyttämään suorana lähetyksenä YouTubessa.
Valkea kuin lumi löytyy Metso-kirjaston palautettujen kirjojen hyllystä. Salla Simukka poimii sen mielissään käteensä. Kirja on erottuva ja kaunis.
”Vaikka tiesi ennalta, että näistä tulee hyvännäköinen kokonaisuus, on silti ollut hyvin hämmentävää, kuinka paljon palautetta ulkoasusta on tullut. Että kuinka paljon ihmiset ovat kiinnostuneet siitä, tarttuneet siihen ja jopa ostaneet sen ihan puhtaasti sen takia, miltä se näyttää”, Simukka ihmettelee.
Kun Simukka oli keksinyt Lumikki-trilogian idean keväällä 2011 ja kehitellyt sitä kesän ajan, hän tapasi syyskuussa 2011 kustantajansa, Tammen Saara Tiuraniemen. He kävivät kahvilla Tampereella. Simukka kertoi, että hänellä on idea nuorten dekkaritrilogiasta.
”Kerroin kirjojen nimet, genren, kohderyhmän ja päähenkilön; vahva tyttö, yksinäinen susi ja vähän erakkoluonne, ja että taustalla on perheen salaisuus.”
Simukka näki, että Tiuraniemen silmät syttyivät.
”Se oli vaan heti hyvä idea”, Tiuraniemi sanoo. ”Olin lukenut kaikki Sallan kirjat. Tiesin hänen vahvan realistisen taustansa, hän kirjoittaa uskottavaa, raikasta nuorten maailman ja elämän kuvausta.”
Tiuraniemi luettelee innostuksensa syitä: ”Satuyhdistelmä, kokonaisidea, runko, kirjojen nimet, tarinat ja pohjatarina, joka kehittyy kirjasta toiseen, selkeä kokonaisuus, toimiva idea.” Ja sitten Tiuraniemi sanoo tärkeän asian: ”Kun puhuu ulkomaan kollegoiden kanssa siitä, on helppo kertoa, mistä siinä on kyse.”
Helpposelkoisuus johtuu siitä, että trilogiassa on high concept.
Sen ajatuksen voi selittää muutamalla sanalla.
Tiuraniemi jatkaa Lumikki-idean kehumista: ”Ja se on myös kasvutarina. Sarjallisuus myös, vaikka se ei olekaan välttämätöntä. Suuret tunteet, voimakas vetävä tarina.”
Tiuraniemi muistaa, että Simukka halusi tehdä trilogian pian, sillä oli pelko, että joku muu keksii saman ajatuksen. Trilleri on nimittäin nouseva nuorten ja nuorten aikuisten genre. Tiuraniemi ei ostanut Tammelle käännettäviä YA-trillereitä.
”En etsinyt maailmalta sitä, koska tiesin, että voidaan tehdä sellainen Sallan kanssa. Kotimaisuus on kivijalka, kotimaisten tekijöiden kanssa tehdään kaikki mitä voidaan. ”
Punainen kuin veri ilmestyi viime vuoden keväällä. Valkea kuin lumi tuli viime syksynä ja Musta kuin eebenpuu helmikuussa.
Simukka oli mukana kansipalaverissa, ja idea käyttää kirjojen kansissa vain punaista, valkoista ja mustaa oli hänen omansa.
”Mietittiin toisaalta kohderyhmää, kirjojen sisältöä, genreä, sitä, miten kansi pystyisi ilmentämään näitä erilaisia asioita. Sitten pohdittiin että mitä ekstraa siihen voisi tehdä, ja tuli puhe näistä sivuvärjäyksistä. Ja muistan sanoneeni että jos joku erikoisherkku otetaan, otetaan ne”, Simukka muistelee.
Punainen kuin veri -kirjan sivujen reuna on värjätty punaiseksi ja Musta kuin eebenpuun, no, tiedätte kyllä minkä väriseksi.
Simukan mukaan varsinkin ensimmäisestä kirjasta on tullut todella paljon kiitosta. Siis siitä, että sivujen reuna on punainen.
Simukka suhtautuu asiaan kylmän realistisesti.
”Kun kirjabisnes joutuu kilpailemaan niin monen muun ajanvietemuodon kanssa, hyvä kirjallisuus ei ehkä riitä. Se täytyy jollain tavalla saada oikeasti ihmisten tietoisuuteen. Mitä näkyvämmin sen voi tehdä ja mitä valmiimpana, että kun tähän tartut, niin saat sitä, tätä ja tuota, varmasti se vaikuttaa.”
Simukka sanoo, että keväästä 2012 tänne kevääseen 2014 asti hänen elämänsä on ollut pelkkiä deadlineja. Ei ihmekään: siinä ajassa hän on julkaissut viisi kirjaa. Muiden töidensä ohella.
Bolognan messuilla viime vuonna käännössopimuksia alkoi tulla.
”Se kevät oli aika hullua. Muistan yhden päivän, jonka aikana tuli viisi uutta käännössopimusta.”
Hänelle trilogian 42 käännössopimusta tarkoittaa, että hän voi nyt ensimmäistä kertaa keskittyä kirjojen kirjoittamiseen. Hän on lopettanut Uuden päivän ja Lukufiiliksen tekemisen.
Nyt hän on menestyskirjailija. Kustantaja haluaa pitää hänet, agentti panostaa kaikkensa häneen. Hänen kaltaisiaan on Suomessa todella vähän.
Kun trendit kerran ovat niin merkitseviä, mitähän nuoret aikuiset sitten seuraavaksi lukevat? Ainakin trillereitä, ehkäpä juuri Lumikki-trilogian jäljittelijöitä.
Tuhkimo-dekkarit? Pieni tulitikkutyttö meets Jussi Vares? Myös realismi on maailmalla nousussa, tietävät kotimaiset kustantajat. Sen saattoi lukea myös kaikista maaliskuun Bolognan messujen raporteista. Yhdysvalloissa jo pari vuotta myyntilistoja hallinnut John Greenin realistinen nuorten romaani Tähtiin kirjoitettu virhe on jo ehditty suomentaakin. Se kertoo kahden syöpää sairastavan nuoren rakkaustarinan mustan huumorin sävyttämänä.
Otava on juuri käynnistänyt nuortenromaanin kirjoituskilpailun, jossa haetaan ”tämän hetken nuorten maailmasta” kertovaa tarinaa. Realistista, kustannuspäällikkö Heli Hottinen-Puukko painottaa.
”Kansainvälisissä käsikirjoituksissa on nyt todella paljon koskettavia, traagisia tarinoita. Sairautta, itsemurhaa, kuolemaa”, hän kertoo.
Sillekin genrelle on jo nimi: sick lit. ■