Outi Pyy vieraili nuorena ompelijaopiskelijana kiinalaisella vaatetehtaalla ja alkoi vihata kaikkea tuulipukuun liittyvää. Sitten hän perehtyi ekologiseen muotiin ja antoi tuulipuvulle anteeksi.
Käsityöläisen tunto on sormenpäissä. Luonnonkuidut ovat käsissä pehmeitä, miellyttäviä ja kauniita, ja niitä käsittelee mielellään. Ulkoiluvaatteen kuitu on kevyttä ja kahisevaa. Kun sen saumoja purkaa paperiveitsellä, kankaan kovuus tuntuu inhottavalta.
Työstämieni tuulipukujen värimaailma on kuin prinsessaa leikkivän viisivuotiaan kaapista: pinkkiä, turkoosia ja karkkiviolettia. Sen värisiä tuulipuvut, nuo 1980- ja 90-lukujen kammotukset usein olivat. Irrotan vuoripalat kuoresta, pienemmät palat menevät korsettiin, hihasta ja etukappaleesta saa pussihihat: olen tekemässä tuulipuvusta itselleni mekkoa tämän lehden kansikuvaan.
Työ on raskasta, vaikka valmistan työkseni vaatteita kierrätetyistä kankaista. Ompelijat tietävät työskentelyn olevan tekijän ja materiaalin dialogia. Lempeä dialogi ei nyt onnistu. Kun työstän halpatehtaassa ommeltua vaatetta, näen mielessäni sen ommelleen naisen kasvot. Tekijän tunnetila tallentuu aina vaatteeseen, ja puran sitä tikki kerrallaan korvatakseni tunteen toisella.
Tuulipuvun kangas näyttää silti silmissäni vain rumalta ja halvalta. Siinä tiivistyy kaikki, missä en halua olla osallisena.
Vuosi oli 1998. Leffoissa pyöri Titanic ja kannettavassa CD-soittimessani Spice Girlsin Spiceworld. Internet oli tullut, ja olin perustanut Hotmailiin ensimmäisen sähköpostitilini. Olin 20-vuotias ompelijaopiskelija ja päässyt työharjoittelujaksollani tutustumaan vaatetehtaisiin Kiinan Kantonissa, kahdeksan miljoonan ihmisen teollisuuskaupungissa. Äitini työpaikka teetti siellä vaatteita Pumalle ja Umbrolle.
Ensimmäinen tuntemus valtavan tehdassalin ovella oli läkähdyttävä, kostea kuumuus. Ompelijoita oli parisataa, kaikki naisia. He kokosivat ihmisen korkuisista kangaspalapinoista valmiita vaatteita käsittämättömällä nopeudella. Selvisi, että tehtaassa työskentelevä ompelija tekee kuutena päivänä viikossa jopa 12 tunnin työpäivän ja polkee sen jälkeen kotiinsa kymmeniä kilometrejä, jos sattuu olemaan niin onnekas, että omistaa polkupyörän.
Ajattelin, etten kestäisi itse viikkoakaan.
Minua kierrättäneet vaateagentit kertoivat, miten onnekkaita naiset saivat olla työpaikastaan – he saattoivat haaveilla vaikka televisiosta.
Aloin ymmärtää, mitä etuoikeus tarkoittaa. Itku tuli vasta kotimatkalla. Olin käyttänyt heidän kaltaistensa naisten, ehkä myös lasten, tekemiä vaatteita jo vuosia.
Ensimmäinen Tuulipuku tuli Suomeen lentokoneella Englannista jyväskyläläisen Mauri Jormakan matkalaukussa 1960- ja 70-lukujen vaihteessa. Liikunnanopettaja ja Suomen urheiluliiton kestävyysjuoksijoiden lajivalmentaja oli pannut matkoillaan merkille urheilijoiden vettähylkivät asut ja toi muutaman Keski-Suomen keskusammattikouluun tutkittavaksi. Näin syntyi tuulipukuja valmistava Mauri Jormakka oy.
Muistan 1980-luvun lapsuusvuosiltani lähinnä Karhun urheiluvaatteet, joita yrityksessä tuolloin työskentelevä äitini kantoi kotiin. Tuolloin urheiluvaatteet eivät olleet trendikästä nuorisomuotia. Muoti määriteltiin Suosikin sivuilla ja ulkomaisissa tv-sarjoissa. Mainoskatkolla Simo Vaatehuoneelta tarjoili tuulipukuja sloganilla ysiysi.
Suomalaisten tyylisuuntaus on ollut aina neljä vuodenaikaa: tyyli tai muotivillitys ei saa ajaa käytännöllisyyden ohi. Tuulipukuja oli helppo myydä kuluttajille mielikuvilla aktiivisesta elämästä. Ne kertoivat vastaantulijoille, että olen skarppi ja reipas tyyppi, joka hyötyliikkuu läpi arjen.
Tuulipuvusta tuli kuitenkin vapaa-ajan monikäyttöinen univormu, jota käytettiin enimmäkseen muualla kuin urheillessa. Tuulipuvussa käytiin kaupassa, leffassa ja terassilla. 1990-luvulle tullessa naiset alkoivat käyttää tuulipuvun kanssa korkokenkiä ja käsilaukkua. Teinit stailasivat tuulipuvun takin Levistensä kanssa. Pariskunnat osoittivat yhteenkuuluvuuttaan samanlaisissa tuulipuvuissa kävelypolulla.
Yliannostukseni Karhun ulkoiluvaatteita kohtaan johti siihen, etten hankkinut nuoruudessani koskaan tuulipukua, vaan pukeuduin grungehenkisiin kirppisvaatteisiin. Myöhemmin matka tekstiiliteollisuuden ja massatuotannon alkulähteille Kiinaan johti siihen, että tuulipuvusta tuli kaiken pahan symboli.
Matkan jälkeen aloin selvittää vaihtoehtoisia tapoja kuluttaa muotia, mutta prosessi oli hidas. Muotialan nuorena tulokkaana keskityin lähinnä estetiikkaan, trendeihin, muotoiluun, yhdistelyyn ja käyttötarkoitukseen. Ekologista muotia saattoi opiskella Suomessa vasta 2010-luvulla.
Tuulipuvuissaan kahisevat suomalaiset eivät tienneet halpatuotannosta juuri mitään. Vaatteen pesulapussa saattoi lukea Made In Hong Kong, ja sen tiedettiin tarkoittavan mahdollisesti lähinnä huonoa laatua. Ekologisiin ja eettisiin arvoihin alettiin kiinnittää huomiota maailmalla jo 1990-luvulla, mutta tieto valui Suomeen hitaasti.
Vuosituhannen vaihteessa useat kansainväliset vaatejätit jäivät kiinni tehtaidensa huonoista työolosuhteista kehitysmaissa. Puhuttiin hikipajoista, lapsityövoimasta, työntekijöiden uhkailusta. Muiden muassa Nike, Reebok, Adidas, Fila, Gap ja H&M joutuivat muuttamaan toimintatapojaan. Suomessa elettiin nousukautta, ja useimmat jatkoivat halpavaateshoppailua entiseen tapaan.
Perustin ekologiseen ja kierrätysmuotiin keskittyvän blogin vuonna 2007. Syvennyin sen myötä enemmän vaatteen taustoihin, sosiaalisiin ja psykologisiin vaikutuksiin sekä ympäristövaikutuksiin. Kävi ilmi, ettei kiinalaisissa tehtaissa tehty huonoa laatua siksi, ettei laadukasta olisi osattu tehdä. Taitoa ja osaamista oli, mutta länsimaissa siitä ei haluttu maksaa. Kun kuluttajalle myy huonoa laatua, hän tulee ostamaan uuden tuotteen. Tai sitten tuote valmistetaan uudessa trendivärissä, jolloin se on hankittava uudelleen, vaikka edellinen on vielä käytössä. Tätä tuotannon ja myynnin logiikkaa kutsutaan nimellä planned obsolescence, suunniteltu vanheneminen. Se on nykyisen kaupankäynti- ja kulutuskulttuurin perusta.
Kuluttajatutkimuksen mukaan jokainen suomalainen omistaa useita satoja vaatekappaleita. Minulla on noin 350 vaatekappaletta, kun asusteet ja alusvaatteet lasketaan mukaan. Vaate on käyttöesine, jolla on huomattavasti nopeampi kierto kuin sisustustavaroilla.
Yksi ekologisen muodin kuluttamisen muodoista onkin aika. Se tarkoittaa sitä, että yhtä vaatetta käytetään mahdollisimman kauan, jotta tarve uuden ostamiselle vähenisi. Näin säästyy paljon luonnonvaroja, energiaa ja vettä. Vaate ei muutu milloinkaan eettiseksi, jos sen tekijöiden työolot eivät ole olleet kunnossa, mutta kymmeniä vuosia käytössä olleen vaatteen voi luokitella ekologiseksi iän perusteella.
Ymmärsin tämän, kun näin äitini vaatekaapissa muutama vuosi sitten tuulipuvun, joka oli ollut hänen käytössään jo parikymmentä vuotta. Vaikka tuulipuvun muotiarvo oli romahtanut, se oli laadun ja materiaalinsa puolesta täysin käyttökelpoista kamaa.
Vaikka olin vitsaillut äitini olevan vihollisella töissä, jouduin myöntämään tuulipuvun edessä tappioni.
Pirre kommentoi 1990-luvun puolessa välissä kuvatussa Fakta hommassa happamana yhteiskuntamme epäkohtia pihakeinussa. Hän hörppii olutta suoraan tölkistä punainen tuulitakki, puolihame ja korkokengät yllään.
Kuten kaikista muodin trendi-ilmiöistä, myös tuulipuvusta tuli tavallisen kansalaisen kuvanne, ja samalla sen muodikkuus oli mennyttä. Ensin tuulipukujen massasuosion koomisuuden huomasivat koomikot, sitten virolaiset – he kutsuvat Tallinnassa vierailevia suomalaisturisteja yhä kahiseviksi poroiksi. Kun tuulipuku-näkymä alkoi naurattaa tarpeeksi montaa, asu sellaisena kuin sen tunnemme, hävisi vuosituhannen vaihdetta lähestyttäessä katukuvasta.
Mutta vaikka kukaan ei tunnusta pukeutuvansa enää tuulipukuun, niitä käytetään edelleen. Nykyään asukokonaisuus on vain saanut uuden nimen: juoksutakki. Vain rohkeimmat valmistajat uskaltavat kutsua niitä siksi, mitä ne ovat.
Tuulipuku on nyt värittömämpi, mutta periaatteessa sama vaate. Ja tuulipuvun tavoin tämä moderni ulkoiluvaate laitetaan päälle muuallekin kuin lenkkipolulle. 2000-luvun alussa Adidas, Nike ja Puma alkoivat valmistaa jokapäiväiseen käyttöön tarkoitettuja urheiluvaatemaisia vaatteita. Stella McCartneyn Adidakselle vuonna 2004 suunnitteleman urheiluvaatemalliston vaatteet olivat ensimmäisiä, jotka eivät näyttäneet liikaa urheiluvaatteilta: ne miellettiin enemmän stellaksi kuin adduksi.
Tuulipuvut ovat päätyneet myös poliittiseen käyttöön. Lenkkipolulla twiittaileva tuulipukupoliitikko on rehellisemmän oloinen kuin istuvaan pukuun ja kravattiin pukeutunut kollegansa. Tuulipuvulla poliitikko voi viestiä myös tasavertaisuutta tavallisten kansalaisten kanssa: Tarja Halonen käytti jo presidenttikaudellaan tuulipukua ja lippistä.
Kun yllä on tuulipuku, sosioekonominen asema, ammatti ja sukupuoli jäävät taka-alalle. Tuulipuku on edelleen kuin jengi- tai kouluvaate. Se päällä kuka tahansa voi edelleen liittyä osaksi laumaa, jota yhdistää aktiivinen elämäntyyli.
Toki nykyään laumassa on nykyään helpompi erottautua hankkimalla mahdollisemman virtaviivaiset vehkeet. Tarkat silmät erottavat tarjousmarketin ja brändikaupan asut toisistaan hetkessä.
Ompelukoneen ääni on pehmeää nakutusta tai kalketta. Jonkun mielestä se kuulostaa kehräykseltä. Jos ompelukoneessa on jotain vikaa, se runksuttaa.
Tuulipukumekosta on tullut valmista. Sen tekemiseen on kulunut kuusi tuulipukua, suurin osa niistä on valmistettu Suomessa. Tekemiseen on kulunut kahdelta ihmiseltä 15 tuntia. Pukua ei ole kaavoitettu, vaan se on valmistettu suoraan torsolle, hiljaiselle henkilökunnalleni.
Upcycling on hyvä sana, ja kuvaa tätäkin prosessia. Se tarkoittaa ylöspäin pyörittämistä, ja sitä kierrätysvaatteen tekeminen on: vaatteesta tulee alkuperäistä ylevämpi.
Olen päättänyt, että mekon tekemisen myötä suhteeni tuulipukuun muuttuu lempeämmäksi. En tuomitse sitä niin herkästi ulkonäön perusteella, vaan katson saumoja syvemmälle ja annan uuden mahdollisuuden. Tuulipuku kertoo paljon suomalaisuuden hyvistä puolista. Olemme olleet perinteisesti ekologisia vaatteiden kuluttajia, toisin kuin vaikka italialaiset, nuo temperamenttiset esteetikot. Olemme ostaneet vaatteita harvoin ja lähinnä funktionaalisuus edellä, mieluiten läheltä.
Mutta enää niin ei ole. Olemme massamuodin kuluttajia. Käyttömuodista ei haluta maksaa, koska sen syvyyttä ei ymmärretä. Syvyys tarkoittaa, että vaatteelta voi vaatia. Tärkein asia on mukavuus. Jos ihmiset ostaisivat vaatteita, jotka istuvat päällä yhtä rennosti kuin tuulipuvut, ne myös kestäisivät pidempään.
Vaatetta kuuluu ajatella vain, kun sen laittaa päälle ja ottaa pois. Hyvin tehty vaate liikkuu mukana. Sillä on värikäs historia ja tarina, aivan niin kuin tuulipuvulla. ■
Kuvasarja
/
